Kalevi Sorsa. Kansankoti ja punamulta. Otava 2003, 575 s.
Paavo Lipposen jykevä hahmo on hallinnut suomalaisten tajuntaa yli kahdeksan vuoden ajan niin, että joidenkin ajatuksissa saattaa jo hämärtyä Kalevi Sorsan vastaava kaksoisrooli SDP:n puheenjohtajana ja pääministerinä.
Sorsa oli omana aikanaan vielä mahtavampi ja vaikutusvaltaisempi poliitikko kuin Lipponen on ollut viime vuodet.
Sorsa johti Suomea pääministerinä 3 652 päivää, kaksi vuotta Lipposta enemmän. Sen lisäksi hän toimi ulkoministerinä yli kolme vuotta aikana, jolloin Neuvostoliitto oli vielä voimissaan ja Suomen idänsuhteita määritteli 1948 solmittu YYA-sopimus.
Ulkoministerin salkku oli vielä noihin aikoihin hallituksen toiseksi tavoitelluin saalis heti pääministeriyden jälkeen.
Sorsa saavutti pitkällä urallaan kaiken mahdollisen, presidentin virkaa lukuunottamatta. Maassa ei tapahtunut poliittisesti juuri mitään, missä hänen sormensa eivät olisi olleet mukana. Hän pääsi sulkeutumaan jopa presidentti Urho Kekkosen suosioon toisin kuin Ahti Karjalainen, Johannes Virolainen tai Mauno Koivisto.
Kekkosen ei tarvinnut laskea Sorsaa uhkaajakseen. Sorsasta tuli Kekkosen liittolainen, joka teki vanhenevalle presidentille hyviä palveluksia muun muassa junailemalla hänet presidentiksi poikkeuslain turvin 1974 ja pyytämällä yllättäen hänet SDP:n ehdokkaaksi vuoden 1978 vaaleihin.
Sorsalla on pistämätön tietopankki päässään ja asiakirjoissaan. Kun hän on vielä poliitikkojen joukossa harvinaisuus kirjallisen ilmaisun taitajana, hänellä pitäisi olla kaikki edellytykset tehdä kirjoja, jotka muuttavat käsitystämme historian kulusta.
Sitä hän ei kuitenkaan tee tiiliskiven kokoisessa kirjassaan, vaikka hän käy käsiksi kuumiin aiheisiin. Kansankoti ja punamulta on hienoinen pettymys siinä mielessä. Sorsa tekee jonkinlaista henkilökohtaista tiliä urastaan, nyt vuosilta 1972-1976, joihin osuu monta suurta poliittista myrskyä - poikkeuslain lisäksi muun muassa EEC-vapaakauppasopimus, Zavidovo-vuoto, hätätilahallitus sekä presidenttipeli.
Niistä saadaan uutta tietoa ja tulkintaa yllättävän vähän. Mieleen tulevat Sorsan aikalaisen Johannes Virolaisen kirjat, joista jotkut sisälsivät häkellyttäviä paljastuksia kulissien takaa. Vielä tältä istumalta on vaikea uskoa, ettei Sorsalla ole uutta kerrottavaa nykyhistorian suurista tapahtumista tai ettei hän muista.
Sorsa juoksuttaa tekstiä sujuvasti ja elävöittää kirjaansa hauskoilla jutuilla. Hän on välillä ilkeäkin, esimerkiksi kerratessaan nuoren Erkki Tuomiojan edesottamuksia. Itselleni hämmentävä uusi tieto oli suurlähettiläs Jaakko Hallaman tuska puolisonsa Anitan ja Kekkosen rakkaussuhteen takia. Monet ovat luulleet, ettei Hallama asiasta juuri välittänyt, kun hänelläkin oli omat juttunsa.
Kansankoti ja punamulta lähtee vetämään hyvin, kun Sorsa kuvaa suhdettaan Ahti Karjalaiseen. Sorsa piti Karjalaista mahdottomana yhteistyökumppanina ja täysin sopimattomana presidentin virkaan. Sorsan kertomus Karjalaisen ja vuorineuvosten juopottelutilaisuudesta, jonne hänet pyydettiin pehmitettäväksi, on sarkasmissaan ja viiltävyydessään pistämätön.
Lennokkaan alun jälkeen alkaa tökkiä. Sorsa kertoo kiinnostavia yksityiskohtia Mauno Koiviston varhaisista presidenttihaaveista ja paljon muustakin, mutta teokseen on päässyt liikaa uuvuttavaa tietoa kuin suoraan kokouspöytäkirjoista. Paksu kirja on sen takia kuin puudutuspiikki. Sitä lukiessa on vaara nukahtaa muutaman kerran.
Zavidovo-luku on paljon puhuva. Sorsa kertaa tapahtumista yksityiskohtaisesti ja kiinnostavasti, mutta jättää häveliäästi paljastamatta olennaisimman tiedon, kuka vuoti Kekkosen muistion toimittaja Tor Högnäsille. Hän vain vihjailee.
Yhdessä asiassa Sorsan kirja on paljastava. Se tuo esiin valtapolitiikan merkityksen kaikessa alastomuudessaan. Taistelu vallasta ohjasi suuria poliittisia ratkaisuja Sorsan aikana, eikä maailma ole siitä muuttunut.
Sorsa tietää ajan rajallisuuden. Sen vuoksi sopii toivoa, että hän näkisi aiheelliseksi antaa hieman enemmän apua tutkijoille tulevissa kirjoissaan. Se on hänen historiallinen velvollisuutensa.