Irma, pienen ihmisen jakojäännös
Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Teos 2010.
Taisin nähdä vilahduksen Volter Kilpeä Hakaniemenrannassa. Mikko Rimmisen kolmannessa romaanissa ilmeet "hieroutuvat" esiin, äijät "mynähtävät" ja joskus ihmiset jopa "ryppäytyvät" puhumattakaan kärpäsistä, jotka "tanssahtavat" ja tämä kaikki tapahtuu romaanin mikromaailmassa. Virkkeet ryömivät kuin tuhatjalkaiset, kahvia juodaan sivukaupalla, sitä oikein suomalaisittain "asemoidutaan ryystöpuuhiin".
Rimmisen proosa on nyanssien maailma, joka tapahtuu Irman, keski-iän ylittäneen naishenkilön päässä. Irmalla on poika, johon ei oikein ole kontaktia, mutta lähimmäiset ovat kortilla. Takana kohisee suurenpuoleinen kaupunki, Helsinki. Ilman muuta on selvää, että Rimmisen sukeltautuva proosa on uhkaavan marginaalisuuden kuvaus. Irma soittelee ovikelloa ja tekeytyy Taloustutkimuksen tutkijaksi. Mitä mieltä olette pähkinöistä? Pidättekö broilerinmaksasta? Hyi helvetti. Irma ei tee edes poliittista gallupia vaan kyselee päätäpahkaisia kulutustottumuksia ja sekin kertoo romaanin piiloviestistä: tässä meillä on avuttomia ihmisiä, kohtalon lapsia kuin Sillanpään suviyössä, paitsi että suviyön ihanuudet ovat kaukana. Talvea pukkaa, ja Irmalla on silmää auringon hohteelle ja vitilumen arvoituksellisuudelle, mutta se on yksinäisyyden talvea kaikki. Irman avuttomuus voidaan nähdä psyykkisenä häiriönä, ja koko romaani sairauden kuvauksena, mutta Irma on sympaattinen olento, huolehtivan yhteisöllisyyden relikti, sosiaalipolitiikan jakojäännös. Mikko Rimminen on mestaroinut tyylinsä äärimmilleen, mutta maalaileva, antihemingwayläinen kerronta alkoi hyydyttää. Lukijaparka räpistelee kaamoksen kynnyksellä ja Rimminen taiteilee maneerin reunamilla. Tämänkö verran on kriittisen realismin pienestä ihmisestä jäljellä?