Ohjaajavieras Samuli Reunanen takoi Oulun kaupunginteatteriin selko-Kalevalan. Se kiteyttää kansalliseepoksen yhdeksään kohtaukseen, jotka tiiviisti kertaavat Pohjolan perän ja Kalevalan kankaiden merkittävimmät tapahtumat.
Tämä Kalevala sopii sekä perinteen tuntijoille että niille, jotka ovat kouluaikojen pakkopullasta vieläkin turpeina. Se on sopivasti haastava uustulkinta ja pikakelaus kalevalaisen sivistyksen tuntoon.
Reunasen Kalevala virittelee yhtä aikaa kontaktia kalevalaisiin juuriin ja esiintyy antennit pystyssä nykyajan ilmiöille.
Kansallisromanttiset patahatut ja rohdinpaidat on riisuttu pois ja päälle on puettu kirpputorien uusvanhaa kierrätysihokasta. Kalevalamittaisen puheen sekaan miksataan Oululle ominta heavyrockia ja Joukahaisen runoiluun leikataan tämän päivän nuorison sanataidetta räppiä.
Kalevala ei olekaan vain harmaiden ukkojen sammaloitunutta örinää, vaan heavymiesten räyhäkkää nujakointia ja nuorukaisten hormonihumalan tuottamaa räppirupattelua.
Tasapainottelu toimii hyvin. Kalevala ei heavylla hämmenny. Parhaimmillaan uustulkinta voi sytyttää nuorison intomielen.
Tuskin Reunasen versio häätää katsomosta myöskään Kalevalansa kannesta kanteen tuntevia, sillä näyttämöltä väräjää suuri kunnioitus menneitä kertojia ja eteenpäin laulajia kohtaan. Matkaradiosta kaikuu syvänä ja hypnoottisena runonlaulajien autenttinen kalevalainen laulu. Reunanen ja koko Kalevala-ensemble ovat ketjun jatkona.
Elias-nimisen jäniksen (Arttu Kurttila) esipuheesta käy ilmi mihin pyritään : kollektiivisen yhteisyyden luomiseen ja nuorten tavoittamiseen. Katsojat halutaan mukaan aktiivisina kokijoina. Yleisö halutaan elämään ja tuntemaan.
Kristian Smedsin johtajakaudella Kajaanissa ohjaajana työskennellyt Samuli Reunanen toi Oulun teatteriin uusia työtapoja, joiden hedelmiä Kajaanissa on jo vuosia nautittu. Oulussa metodi on synnyttänyt jopa komediallisesti virittyneitä kalevalaisia tyyppejä ja toimintaympäristöön resonoivia kohtauksia. Tekijätiimi tuntuu puhaltavan yhteen hiileen.
Se mikä ei toimi ensi-illassa, toimii varmasti nuorisonäytöksissä. Kärppä-faneillekin on oma koukkunsa.
Seppo Ilmarinen (Aki Pelkonen) on sekoitus Seppo Rätyä ja Leif Segerstamia, märkähattu karjapaimen (Kari J. Ristolainen) muistuttaa Spedeä ja Lemminkäisen (Mikko Leskelä) liepeissä on samaa vipinää kuin seksipommi Tom Jonesilla. Assosiaatioketju voi olla pitkä: nuoria naisia liehittelevän Väinämöisen (Hannu Kangas) sikarista Bill Clintoniin.
Mikko Korsulainen vetäisee Kullervon sambaorkesterin kera sellaisella sykkeellä, että yhteydet nuorison pahoinvointiin ja ääri-ilmiöihin hakeutuvaan reagointiin ovat selvät.
Vaikka ohjaaja on kertonut menneensä sisään Kalevalaan äitien kautta, ulos tulevat vankasti emojaan hädän hetkellä kutsuvat miessankarit. Kommunikaatio Kalevalassa toimii äideiltä pojille ja pojilta äideille, isät ovat syrjemmällä ja nuoret naiset ajetaan itsetuhoon.
Äiti-kuvaakin ravistellaan ja rikotaan. Ainon äiti (Anneli Juustinen) kulkee kivääri kainalossa. Lemminkäisen äiti (Tuula Väänänen) yrittää pitää pojan luonaan vaikka oluen voimalla. Siitä on ylevyys kaukana mutta arkirealismi lähellä.
Akseli Gallen-Kallelan mieliimme maalaama kohtaus Sammon puolustus esitetään yllättäen Louhen (Hannele Nieminen) monologina. Kynsilleen saanut ja punaviiniä naukkaileva Pohjolan emäntä on hyvin eri tyyppinen kuin Lönnrotin rakentama miesten arkkivihollinen. Petolinnusta on jäljellä vain kotkatatuointi Louhen olkavarressa.
Vesi ja tuli ovat vahvasti läsnä Kalevalan visualisoinnissa. Reunanen on koonnut rinnalleen tuttuja tekijöitä: lavastajana on Maija Tuorila, pukusuunnittelijana Riitta Raunio ja valosuunnittelijana Riikka Vuorenmaa.
Etenkin Tuorilan ja Vuorenmaan yhteistyö on saumatonta. Puoliksi peilipinnalla peitetylle pyörönäyttämölle ja suurelle kankaalle syntyy kauniita valomaisemia ja heijastuksia, jotka luovat omintakeista ja ennen näkemätöntä Kalevala-kuvaa esimerkiksi kohtauksissa Pohjolan häät ja Väinämöisen lähtö. Lähes ainoa kumarrus Gallen-Kallelan suuntaan on Tuonelan joki.
Oulun Kalevala kestää monta katsomiskertaa. Yksinkertaisuutta ja yksiulotteisuutta selkokalevalaisuus ei suinkaan merkitse.
Ensi-ilta
