Oulun kaupunki kysyi taide- ja kulttuuritoimijoiltaan, millainen paikka Oulu on toimia. Nettikyselyn tietoja kerättiin tutkimukseen, joka tukee Oulu2026-hakuprosessia. Ennen kuin tuloksista tiedotetaan, Kaleva kääntyi kolmen toimijan puoleen.
Riikka Kontio
Olen kulttuurikentän sekatyöläinen. Kuvataiteilija, graafinen suunnittelija ja kuvataideterapeutti.
Minulla on työhuone Hiukkavaaran K2 -talon taiteilijayhteisössä.
Tällä hetkellä toimin Elävä Kuolema -hankkeessa, jossa tehdään taidetta Oulun kaupunginsairaalaan palliatiivisen ja saattohoidon osastolla A2. Puolet sen rahoituksesta on kaupungilta, puolet Taiteen edistämiskeskukselta. Ilman kaupungin tukea hanke ei olisi voinut toteutua näin laajamittaisena, yhdeksän taiteilijan voimin.
Teen kuvataiteilijana kotikäyntejä ikääntyneiden luo yksinäisyyttä estävässä Helmit ja Heikit -hankkeessa ja yhteisötaidetta ikääntyneiden parissa Hiirosen kodilla.
Ohjaan myös Valveella Elämäni kuvat 60+ -kuvataideryhmää ja teen kuvataidetta ja järjestän kuvataidekursseja.
Oulun kaupunki myönsi viime vuonna hyvin demokraattisesti työtila-avustuksia sitä hakeneille kuvataiteilijoille. Se että raha jakaantui tasaisesti kentälle on hyvä.
Työtila-avustus on todella tärkeä, se kattaa osan työtilakustannuksista ja parantaa toiminnan edellytyksiä. Kaikkialla tätä tukimuotoa ei tunneta.
Työskentelyapurahoja kaivataan, sitä ei tainnut saada tänä vuonna kukaan.
Taiteilijat toivoisivat luonnollisesti enemmän tukea työskentelyyn. Minunkin on ollut pakko täytyy tehdä monenlaista keikkaa elääkseni.
Toimenkuvan monipuolisuus on toki ihanaa, mutta se myös kuluttaa ja hajottaa. Vapaan taiteen tekemiseen, uuden luomiseen jää vain hyvin vähän aikaa ja energiaa.
Hiukkavaaran tilanne on epävarma ja meillä on huoli K2-taiteilijatalon kunnosta ja tulevaisuudesta.
Vuokrasopimuksessani on mm. wc-tilojen käyttökielto. Putkistot kaipaavat huoltamista. Kannan juomaveden työhuoneelle kotoa ja pidän lisäpatteria talvella päällä.
Tilat ovat edulliset, mutta meitä työskentelee kymmeniä olosuhteissa, joihin kukaan muu ei tänä päivänä suostuisi.
Kaupungin myöntämät työtila-avustukset menevät siis kiinteistösijoitusyhtiölle, joka ei hoida kiinteistöjään.
Voisiko kaupungilta löytyä sopiva kiinteistö taiteilijoiden työtiloiksi, jolloin työtila-avustukset kiertäisivät takaisin kaupungille vuokrina?
Voisiko kaupunki ottaa vahvempaa roolia turvatakseen taiteilijoille työskentelytiloja?
Tällä hetkellä Pikisaaren Osaon tyhjilleen jääneiden tilojen tilanne puhuttaa ja ihmetyttää. Kuvataiteilijat kuulevat tilojen käytön suunnitelmista ja infotilaisuuksista vahingossa tutuiltaan.
Vaikka toimivien tilojen tarve on huutava ja Pikisaaren tilat voisivat olla sopivia, rivien välistä on ollut luettavissa, että kuvataiteilijoita saareen ei enempää kaivata.
Kuitenkin ruohonjuuritason innostuneesta toiminnasta syntyvät muhevimmat, toimivimmat yhteisöt, joissa on autenttista vetovoimaa.
Olen istunut useassa työryhmässä suunnittelemassa kuinka taiteilijat olisivat valmiita avaamaan tiloja myös muille gallerioiden, työpajojen, residenssien ja kurssitilojen muodossa.
Silti tuntuu ettei meitä kuulla.
Maria Anneli Moilanen
Olen kulttuuriaktivisti, tekijä ja kokija, mm. Merikoskikerho ry:ssä, Oulun Sarjakuvaseura ry:ssä ja Ryhty Kollektiivissa.
Ihmiset, jotka liikkuvat aktiivisesti, voivat hyvin. Ihmiset, jotka tykkäävät kulttuurista ja taiteesta, voivat hyvin.
Esimerkiksi kirjasto on rauhan tyyssija, jossa kuka vain voi imeä itseensä tietoa ja sivistystä.
Ne, joilla on halu olla luovia, saavat siihen mahdollisuuksia ikään katsomatta. Tunnen hurjan määrän ihmisiä, jotka ovat harrastaneet vaikkapa musiikkia jo varhaisesta tai aloittaneet myöhemmällä iällä soittamisen, tai kirjoittaneet, laulaneet, tanssineet, mitä vain luovaa.
Tapaan viikoittain ihmisiä, jotka tulevat katsomaan runo-, performanssi- tai musiikkiesityksiä. Kohtaaminen heidän kanssaan on lähes poikkeuksetta iloisen odotuksen siivittämää. Puheensorinaa, hyrisevää tunnelmaa. Istumapaikan hakemista. On alkamassa jotain erityistä, katsojaa varten valmisteltua.
Aloitteleviin esiintyjiin ja tekijöihin suhtaudutaan hellyttävän kannustavasti. Nimekkäämpiä arvostetaan ja heiltä vaaditaan enemmän. Jokainen ymmärtää, mitä on laittaa itsensä ja taiteensa esille.
Ei ole parempaa kuin live-esitys ihmiseltä ihmiselle.
Ilo ja vapaus on valita esitys tai tapahtuma ympärivuotisesta tarjonnasta, runsaus ja päällekkäisyys ruokkii mieltä ja on jännää.
Oulu elää löydöistä, tunteista, kokemuksista, yksin tai yhdessä tehdyistä.
Järjestetyissä oululaisen kulttuurin tilaa ruotivissa vapaissa keskustelutilaisuuksissa voi tarkastella asioita eri näkökulmista ja antaa omien ajatusten tulla kuulluksi.
Jossain tuolla niemennotkoissa sijaitsevat valtuusto, hallitus, lautakunnat, päättäjät….
Heikki Palomaa
Olen Kulttuuriyhdistys Kulttuuribingo ry:n puheenjohtaja sekä muusikko ja performanssitaiteilija.
Kulttuuribingon tavoitteena on ylläpitää tilaa, jossa on työtiloja taiteilijoille, galleria sekä esiintymistila. Kulttuuribingolla oli ensin Mäkelininkadulla (2011–2017) ja sen jälkeen Asemakadulla (2018–2019).
Kaupunkien tukema ja tuottama taide ja kulttuuri tavoittelee monesti suurta yleisöä, jolloin kokeellisemmat ja mielenkiintoisemmat projektit jäävät huomiotta.
Se on tietenkin ihan ymmärrettävää, koska kaupungin tulisi tuottaa palveluita sen asukkaille eli juuri suurelle yleisölle.
Kuitenkin aina on myös ne pienemmät yleisöt, jotka ovat kiinnostuneet vaihtoehtoisemmasta ja haastavammasta taiteesta ja kulttuurista, eikä heitäkään tulisi unohtaa.
Noille yleisöille olemme pyrkineet Kulttuuribingon kautta tuomaan taidetta ja tapahtumia.
Toiminta on ollut pääasiallisesti omakustanteista, mutta olemme saaneet myös joitakin apurahoja.
Kun ajattelen Oulun kaupungin kulttuuritoimintaa, ajattelen kaupunginteatteria, taidemuseota ja Valvetta.
Ne tuntuvat itselleni etäisiltä, koska niiden ympärillä on tietty byrokratia ja ne ovat melko vakiintuneita konsepteja, joita on hankala lähestyä.
Sama byrokratia näkyy myös siinä, että nyt kun joudumme lähtemään nykyisestä tilasta, ei kaupungilla ollut resursseja auttaa tilan tai rahoituksen suhteen, koska kaupunki ei toimi niin nopealla tahdilla.
Kaupungin kulttuuriapurahoja ja -avustuksia voi hakea kerran vuodessa ja päätökset niistä saa viiveellä. Niiden määräkin on hyvin pieni.
Mitään tilojakaan kaupungilla ei ollut tarjota.
Oulun ilmapiirikään ei ole taidetta ja kulttuuria tukevaa.
Oulu on kasvava kaupunki, jossa on jo 200 000 asukasta, mutta ei ollenkaan taidealan koulutusta.
Ammattikorkeakoulussa on musiikkipedagogin ja tanssinopettajan koulutus, mutta varsinaisia taideaineita ei voi opiskella missään.
Mielestäni tähän ei ole ratkaisuna kulttuuripääkaupunkihanke tai muutkaan yksittäiset hankkeet, vaan jatkuva kulttuurin ja taiteen konkreettinen tukeminen.
Kulttuurin ja taiteen tulisi olla olennainen osa kaupungin toimintaa ja olla osana jokapäiväistä keskustelua ja päätöksentekoa.
Se unohtuu helposti muiden käytännöllisempien asioiden alle, koska sitä on vaikeampi mitata taloudellisen kasvun näkökulmasta.
Jokainen hyvinvoiva yhteiskunta kuitenkin tarvitsee suuren määrän monenlaista taidetta ja kulttuuria pitääkseen yllä hyvinvointinsa.
Toisaalta taas olen kokenut Oulussa työskentelyn kiehtovaksi, koska täällä ei ole samalla tavalla rajoittavia standardeja, joiden mukaan asiat pitäisi tehdä, vaan saa itse luoda omat sääntönsä ja tavoitteensa.
Isommissa kaupungeissa on olemassa jo tietty ympäristö, johon asioita tehdään ja helposti alkaa tehdä asioita tietyllä tavalla vain tuohon ympäristöön pääsemisen takia.
Kun resurssit ovat rajalliset, täytyy itse tehdä paljon ja olla omistautunut asialleen.
Jos Oulussa jaksaa tehdä haastavaa ja vaihtoehtoista taidetta ja musiikkia, voi olla varma, että sitä oikeasti haluaa tehdä.
Oulu elää löydöistä, tunteista, kokemuksista, yksin tai yhdessä tehdyistä.