Lapin läänin maaherra, oikeustieteen tohtori Hannele Pokka on julkaissut varsin onnistuneen elämäkerran edesmenneestä lappilaisesta Gabriel Kaleb Savukoskesta (1879-1929) eli Sau-Herrasta.
Kyseessä ei ole raskassoutuinen pohdinta tarkkoine dokumentointeineen, vaan kevyellä kynällä piirretty hahmotelma ihmisestä, joka ei jättänyt aikanaan ketään kylmäksi, kuva miehestä, jolla jäi moni asia kesken ja tekemättä, vaikka hän ehtikin saada paljon aikaan.
Teos voi olla hyvänkin myyntimenestys ja sopii malliksi popularisoinnista tieteellisten elämäkertateosten kirjoittajille.
Aihe on ollut hyvä. Sau-Herra tarvitsi elämäkertansa. Tutkin Ilmari Heikinheimon kirjoittamasta ja toimittamasta Suomen elämäkerrastosta (Porvoo 1955), monelleko lappilaiselle siinä on suotu palstatilaa; Kaleb Savukosken lisäksi ei kovin monelle.
Kaleb Savukoski oli legenda jo opiskeluaikanaan. Helsingin kapakat ja saunat, nuori älymystö ja taiteilijat tulivat Oulun Lyseosta vuonna 1900 ylioppilaaksi kirjoittaneelle tutuiksi. Nuorella miehellä oli rahaa ja sitä myöten myös ystäviä.
Isä oli sanonut Kalebille jo tämän lähtiessä Tornion ala-alkeiskouluun, ettei illassa saanut mennä poroa enempää. Niinpä Sau-Kaaperin, Lapin rikkaimman miehen ja suvun omaisuuden luojan poika oli toivottu pöytäkaveri Helsingin opiskelijakapakoissa.
Vaikka Kaleb osallistui ajan rientoihin, hänestä ei saatu radikaalia. Hänen kotitaustansa takasi sen. Hän vieroksui aktivistien viehtymystä pommien heittoon.
Omaperäisyyttä nuorella miehellä kyllä riitti. Kerrankin hän osti ylioppilaiden hampaisiin joutuneen näytelmän näytännöt - käteisellä. Tämäntapainen uhoaminen, jossa muille "näytetään", on ilmeisen tyypillinen vain lappilaisille ja eteläpohjanmaalaisille.
Ei ihme, etteivät opinnot johtaneetkaan tutkintoon, vaikka lahjoja olisi varmasti ollut. Niinpä Kaleb palasi jo muutaman vuoden "auskultoinnin" jälkeen kotikonnuilleen harjoittamaan maanviljelystä ja poronhoitoa.
Työssään hän onnistui hyvin. Paljon jäi kuitenkin tekemättä. Hän kuoli jo alle 50-vuotiaana.
Kaleb Savukoski osallistui kotipuolessaan kunnallispolitiikkaan. Hän oli viemässä monia hyviä hankkeita eteenpäin. Jotkut niistä olivat hiukan omituisiakin.
Kalebin ansiota on suureksi osaksi Savukosken kunnan perustaminen vuonna 1916. Syystäkin alettiin puhua Sau-Herrasta. Hän lukeutui lähinnä vanhasuomalaisiin ja kokoomuslaisiin. Poliittisia hengenheimolaisia Lapissa oli varsin vähän. Kadehtijoita ja suoranaisia vihamiehiä sitäkin enemmän.
Helsingin hummausvuosien jälkeen Sau-Herra eli muutamia vuosia yksin, mutta sitten hän "akottui" ja perusti perheen. Hänet vihittiin Kristiina Susanna Alatalon kanssa vuonna 1916. Lapsia siunautui useita. Osa heistä oli vielä aivan pieniä isän kuollessa 1929.
Ensimmäinen maailmansota oli alkanut vuonna 1914. Kaleb Savukoski vedettiin ennen pitkää mukaan Venäjän vastaiseen rintamaan, jääkärivärväriksi. Siihen hänellä oli "hyvät suositukset". Olihan hän ollut opiskelemassa jo vihatun kenraalikuvernöörin Nikolai Bobrikovin kaudella. Samanikäinenkin hän oli kuin monet aktivistit ja jääkäriliikkeen taustahenkilöt.
Esimerkiksi liikkeen "syntysanojen" lausuja, oululainen maisteri Väinö Kokko oli syntynyt vuonna 1880 ja oli Sau-Herran opiskelutoveri.
Värväystyö jäi kuitenkin merkityksettömäksi. Sen sijaan Sau-Herrasta tuli saksalaisten ja itävaltalaisten sotavankien Suomen kautta Ruotsiin tapahtuvan salakuljetuksen keskeinen organisoija Lapissa. Venäläiset olivat nimittäin tuoneet sotavankeja rakentamaan strategisesti tärkeää Muurmannin rataa, jolla oli tarkoitus korvata vaikeat hevoskuljetukset.
Kaleb Savukoski ja hänen toverinsa Anders Kurth osallistuivat niin vaaralliseen projektiin, että kun he jäivät kiinni vuonna 1916, heitä uhkasi kuolemantuomio. Sota-ajan säännösten mukaan vihollisvaltion sotavangin auttamisesta karkuun ja piilottelusta saattoi seurata kuolemantuomio.
Parivaljakko selvisi kuitenkin pälkähästä. Vuoden 1917 maaliskuussa alkanut vallankumous pelasti niin heidät kuin monet muutkin. Savukoski lähti tovereineen Oulun lääninvankilasta vapaana miehenä.
Kun Pokka toteaa Sau-Herran kotitalon Herralan kautta kuljetetun noin 400 sotavankia, lukua on syytä epäillä. Kuljetushan tapahtui kohtuullisen lyhyen ajan puitteissa, aikaisintaan vuoden 1915 keväästä lähtien. Talvisin se tapahtui sotatarvikkeiden kuljetusta varten järjestettyjä hevosteitä pitkin. Ilmitulemisen ja kiinni jäämisen vaara oli erityisen suuri, sillä teiden varsilla oli väliasemia ja vartijoita. Vangit tarvitsivat aina oppaan; yksin he eivät kyenneet kulkemaan.
Vaikka venäläiset väittivät vuonna 1917, että sotavankeja olisi autettu Suomen kautta Ruotsiin kaikkiaan peräti 4 000, sekin luku on aivan liian suuri. Viranomaislähteet eivät oikeuta puhumaan sellaisesta, eivätkä paljon pienemmästäkään määrästä.
Ruotsin vuosien 1915-17 asiakirjoissa ei puhuta mitään sanotunlaisen vankimäärän saapumisesta maahan. Tietenkin on muistettava, että ruotsalaiset ovat hävittäneet papereitaan, ja etenkin vuonna 1917 monet pakolaiset kulkivat jo väärennetyillä passeilla. Tosin tällöin Lapin kautta ei enää juuri kuljettu.
Oulun lääninkanslian asiakirjoissa pakolaisista sentään puhutaan, mutta niidenkin tiedot viittaavat selvästi pienempään määrään. Vaikka kaikki eivät jääneet kiinni, Ruotsiin autettuja sotavankeja lienee kaikkiaankin ollut vain muutama sata, osa heistä Lapin kautta menneitä.
Toinen mielenkiintoinen luku kertoo Sau-Herrasta ja läskikapinasta. Kirjoittaja on käyttänyt selvästikin paikallista perimätietoa, Uula Aavan romaania Sallan kapina ja muutakin kirjallisuutta lähteinään. Voidaan kuitenkin kysyä, ovatko Sau-Herran, Jahvetti Moilasen ja muiden punaisten keskustelut, joita Pokka kuvaa varsin laajasti, tapahtuneet juuri tällä tavalla.
Olivat tai eivät, lennokkaasti ja uskottavan tuntuisesti ne on kuitenkin kirjassa esitetty. Joskus teksti tuntuu myös jotenkin tutulta.
Hauska on myös Kaleb Savukosken dramaattisen kuoleman (1929) jälkeen uhanneen pakkohuutokaupan kuvaus. Opiskeluaikanaan hän oli taannut monia ystäviään tai ystävikseen luulemiaan.
Pokka on mainiolla tavalla onnistunut kuvaamaan ihmisen raadollisuutta lama-ajan kynnyksellä, Helsingin herrojen hätäilyä velka-asioissa melkeinpä ennen kuin ruumis on kylmennyt. Hän on onnistunut kuvaamaan hyvin myös oman kotipitäjän ihmisten pahansuopaisuutta. Kun kissa on poissa hyppivät hiiret pöydälle -tilanne toteutui hyvin. Myös Kristiina-emännän kuva kirkastuu entisestään.
Vaikka Pokka on syntynyt Ruovedellä, miellän hänet lappilaiseksi. Hänen käyttämänsä murre kalskahtaa replikoinneissa joskus kuitenkin väärälle tällaisen entisen ja vieläkin puolittain lappilaisen korvaan.
"Se pittää laittaa parempi aita valtakunnan rajalle, toimitti Mosku. Eihän se rosvoja piätä, mutta paremmin meidän porot pysyisivät omalla puolella."
Minun kielikorvassani jälkimmäisessä virkkeessä ei pitäisi olla d-kirjainta, jos se on Moskun puhetta!
Pokka ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Hän on pätevöitynyt jo aika päiviä sitten tieteen saralla väittelemällä oikeustieteen tohtoriksi. Sen jälkeen hän on julkaissut mielipide- ja dokumentti- sekä muutamia kovastikin keskustelua, ihastusta ja ehkä vihastutakin aiheuttaneita kaunokirjallisia teoksia.
Käsillä oleva teos on Pokan ensimmäinen merkkihenkilön elämäkerta. Siinä hän on onnistuneesti sijoittanut päähenkilönsä opiskelumaailmaan, ajan poliittisiin rientoihin ja raottanut myös salaisuuksien verhoa yksityiselämään, mikä monelta elämäkerran kirjoittajalta unohtuu. Missään tapauksessa kirja ei ole kaunisteleva; myös varjopuolia on otettu esiin.
Kirjoittaa Pokka epäilemättä osaa: "Hän katseli sylissään puolittain makaavaa tyttöä ja antoi sormensa liukua tytön poskelta tämän rinnalle. Hän tunsi tytön nännit ohuen puuvillaleningin alla." Teksti on sujuvaa ja mukaansa tempaavaa, sopivan kevyttä tämäntapaiseen kirjaan, tieteen ja kaunokirjallisuuden välimaastossa olevaa.
Koska kirjoittaja on ollut poliitikko, juristi ja byrokraatti, voisi olettaa, että hänen tekstinsä olisi sen mukaista: kuivaa ja asiallisen puisevaa kapulakieltä, mutta mitä vielä. Teksti luikertelee kuin uumiltaan rasvattu käärme.
Olisiko jopa niin, että maaherran taipumukset viittaavat paremmin kaunokirjalliselle kuin hallintopuolelle? Siksi hyvin kynä kulkee.
Varmasti tekijälle on ollut apua opinnoistaan ja politiikan teon vuosistaan. Hän ei kakistele yhtään todeta, että jääkäriliike oli maanpetos, jonka hän oikeustieteilijänä vallan hyvin tietää.
Hyötyä on ilmeisesti ollut myös nykyisestä virka-asemasta Lapin läänin maaherrana. Tapanahan on, että maaherraa riekutetaan sinne ja tänne puhumaan, vihkimään julkisia tiloja ja leikkaamaan nauhoja sekä valamaan uskoa sen menettämäisillään oleviin lappilaisiin. Varmasti hän on virkansa puolesta vieraillut useammankin kerran Sau-Herran entisessä valtakunnassa. Se ja sen kansa, mentaliteetti ovat tulleet kirjoittajalle tutuiksi, ja siitä on kirjoitustyössä ollut eittämättä apua.
Jäämme mielenkiinnolla odottamaan kirjoittavan maaherran seuraavia tekstejä.