Kunniallinen kansalainen haluaa elää niin, ettei nyt ainakaan tietoisesti rikkoisi lakia; ei ainakaan paljon. Moni laki tosin on tehty sellaiseksi, että niiden noudattaminen ei millään sovi yhteen terveen talonpoikaisjärjen kanssa. Ihmisten suhtautumista tällaisiin mahdottomiin ukaaseihin leimaakin välinpitämättömyys.
Jos jostakin arkisesta, mutta sinänsä hyväksyttävästä asiasta selviytyminen tehdään lailla liian vaikeaksi, ei ole ihme, jos ihmiset soveltavat lakia omaan luovuutensa turvautuen. Yksi tällainen alue on vapaa-ajan kalastus. Lupien hankkiminen on toisin paikoin todella hankalaa. Siksi on ymmärrettävää, että monet luvat jäävät lunastamatta.
Kalastusluvilla on kuitenkin tärkeä merkitys. Niitä myymällä kerätään rahaa vesien pitämisen kunnossa. Jo kalastus itsessään on erinomainen keino hoitaa vesiä. Huomattavassa osassa Suomen järvistä ja lammista on kalaa määrällisesti liikaa. Tämä puolestaan lisää vesien rehevöitymistä ja sitä kautta heikentää niiden käyttöä virkistäytymiseen.
Miltei jokaisen suomalaisen sisällä asuu pieni kalastaja; ikään kuin geeneissä siirtyneenä perintönä ammoisista ajoista. Viimeistään sydänsuvena, lomamatkalla, halutaan olla vesillä, onkia tai viskoa heitto-ongella. Tärkeintä ei ole saalis, vaan nauttiminen suvesta veden läheisyydessä.
Perussuomalaisen kesäiseen sielunmaisemaan juokseminen joka rapakon lupamaksun perässä sopii huonosti. Varsinkin, jos on oletettavissa, että aikaa luvan etsintään menee enemmän kuin itse kalastustapahtumaan.
Otetaanpa esimerkki perheestä, joka hankki kalastusluvat Kuusamon kuululle Karhunkierrokselle välille Ristikallio-Kiutaköngäs. Matkalla Rukan kohdalla välähti, että siellä tarvitaan kalastusluvat. Perheen poikaviikarit kun ovat innokkaita virvelillä viuhtojia.
Vanhemmat arvelivat, että Rukan alueelta löytyy varmasti putiikki, jossa myydään lupia vaelluksen varrelle. Niinpä he marssivat osuuskauppaan, jossa tarjottiin eioota ja ohjattiin naapurissa sijaitsevaan kahvilaan. Kahvilastakaan ei lupia löytynyt. Asiakkaat opastettiin nouseman Rukan keskukseen ja kysymään sieltä.
Keskuksessa tarjottiin lupia moniin muihin vesiin kuin sinne, minne perhe oli matkalla. Perhettä neuvottiin jatkamaan matkaa ja kysymään tien varrelta siitä ja siitä talosta. Talosta ohjattiin toiseen taloon Käylässä, sieltä edelleen paikalliseen osuuskauppaan, mistä lopulta Kiutakönkään retkeilykeskukseen.
Mitäs nuo ylimääräiset muutamat kymmenet kilometrit? Mutta kuka sellaiseen pelleilyyn suostuu? Tämä perhe suostui tällä kertaa. Kalastusluvat lunastettiin. Tulihan siinä hieman nähtyä vaivaa, ja hintaakin kahdelle ahvenelle ja yhdelle hauelle, jotka ahti soi nuorille kalamiehille.
Valtion kalastusluvan saaminen käy kädenkäänteessä internetissä. Samoin sieltä saa hankittua läänikohtaisen luvan. Mutta se, että joka veteen tarvitaan vielä lisäksi omia erillisiä pikkulupia, on jo liikaa. Kuten esimerkkitapaus osoittaa, ei ole kohtuullista vaatia, että satunnainen matkailija hakisi kaikki luvat sieltä, missä niitä satutaan myymään, jos ketään on kotona.
Nykyinen kalastuslupajärjestelmä on aikansa elänyt ja joutaa romukoppaan. Miksi ei siirryttäisi yhteen koko maan kattavaan lupaan? Valtion herrat miettikööt puolestaan, miten lupamaksuista sadut rahat jaettaisiin oikeudenmukaisesti vesien haltijoille sen mukaan, miten mitäkin vesiä hoidetaan.