Etenkin etelästä tultaessa Kalajoen kirkonkylä tarjoaa yhden maamerkin ylitse muiden: 210 vuotta vanhan mansardikattoisen pappilan, joka seisoo ryhdikkäänä maisemassa alapuolella virtaavan joen töyräällä.
Toissa vuoden pääsiäisenä pappilan tarina oli lähellä loppuaan rakennuksessa syttyneen tulipalon takia. Palokuntien ripeän toiminnan ansiosta talo pelastui, vaurioituneena tosin.
Nyt talon korjaustyöt ovat valmistuneet ja niin kuin Kalevassa sunnuntaina olleet kuvat todistavat, lopputulos on komea. Saavutusta voi täydestä syystä kutsua kulttuuriteoksi.
Uutta on yhdistetty vanhaan tyylitietoisesti. Vaikka pappi ei enää talossa asukaan, rakennusta ei ole museoitu. Remontissa päinvastoin otettiin talon ullakko työskentelytiloiksi seurakuntaa palvelemaan.
Komeat pappilat ovat osa suomalaista kulttuuriperintöä, jota ei enää synny lisää. Vuosikymmenten mittaan Suomen seurakunnissa on tehty karmeita virhearvioita, joiden takia moni vanha pappila pantiin puskutraktorilla nurin. Onneksi tämä kausi lienee nyt ohitse ja onneksi useita satoja vanhoja pappiloita on myös jäänyt jäljelle.
Pappien asuntoina on vain osa noista arvorakennuksista. Osa on myyty asunnoiksi muille kansalaisille kuten Lumijoella, osa on seurakunnalla muussa käytössä kuten Kalajoella, muutamat ovat muuttuneet perhe- tai nuorisokodeiksi kuten Paavolassa, jotkut on otettu julkisiksi tiloiksi esimerkiksi kulttuuri- tai toimintakeskuksina niin kuin Kärsämäellä on nyt tavoitteena.
Käyttötarkoituksen muutosten jälkeenkin pappilat on useimmiten pidetty arvoisessaan kunnossa ja asussa. Harva hankkii vanhaa pappilaa ymmärtämättä rakennuksen poikkeuksellista luonnetta. Hyvä niin.