Vuosikausia jatkunut talouskriisi jättää jälkensä. Suomi on ollut viimeiset kolme vuotta taantumassa ja tätä edeltävä raju pudotus oli vuonna 2009. Moni meistä ei enää muista, miltä kriisiä edeltävä vahva nousukausi tuntui. Pitkä taantuma ja epävarmuus tulevasta vaikuttavat talouspolitiikkaan. Nyt muotia on ranskalainen Thomas Piketty kirjoineen Capital in the Twenty-First Century (Le capital au XXIe siècle, 2013), jota muun muassa Tytti Tuppurainen ansiokkaasti analysoi kolumnissaan Kalevassa 5.6.2014.
Syy Pikettyn suosioon on ilmeinen. Käsitys siitä, miten talous toimii, on muuttunut. Ennen kriisiä pääoma oli aina oikeassa. Markkinoiden viisautta ei suuremmin kyseenalaistettu, eivätkä sitä mallintaneet keskuspankitkaan. Pankeilla oli pääomavaatimuksensa ja pankki- ja markkinavalvojat varmistivat, etteivät yksittäiset toimijat rikkoneet sääntöjä väärinkäytöksillä. Poliitikoille rahoitusmarkkinoihin sekaantuminen oli rajoitettua, verotusta lukuun ottamatta.
Samaan aikaan Yhdysvalloissa rikkaat vaurastuivat, kun taas keskiluokan tulokehitys oli heikkoa. Asia ei kuitenkaan poliitikkoja huolestuttanut. Asuntovarallisuus kasvoi ja sitä pidettiin hyvänä köyhyyden poistajana.
Idea oli, että asuntojen arvon nousun avulla köyhä perhe pystyi maksamaan lainansa pois, vaikka tulot eivät kasvaneetkaan.
Kun Yhdysvalloissa sitten yleinen korkotaso alkoi nousta, maailma romahti. Köyhät eivät selvinneetkään korkotaakastaan. Asuntokupla puhkesi. Kriisi levisi nopeasti rahamarkkinoiden kautta Eurooppaan. Samalla puhkesi jenkkien toiveajattelu heikon palkkakehityksen kompensoivasta asuntovarallisuuden kasvun ”ikiliikkujasta”.
Kun ajatus markkinoiden ja pääoman kaikkitietäväisyydestä niin Euroopassa kuin muuallakin poistui, tilalle jäi pelottava tyhjiö. Kriisin voimakkuus järkytti kansaa ja poliitikkoja. Vastareaktio oli nopea, raju 180 asteen käännös. Jos pääomamarkkinat eivät tienneet kaikkea, täytyy niiden olla kaikesta väärässä.
Jos miljoonat ovat väärässä, tuntui varmasti paremmalta idealta, että niiden tilalle nostetaan kabinetillinen virkamiehiä ja poliitikkoja. Tästä kasvualustasta ponnistaa myös Pikettyn suosio, joka kirjallaan purkaa institutionaalisiksi politiikkavälineiksi kansan, poliitikkojen ja ekonomistien turhaumaa tuloerojen kasvusta.
Vaarana on, että yrittämisen lapsi menee rahoitusmarkkinoiden pesuveden mukana: usko ylipäätään yksityisen sektorin kykyyn toimia vastuullisesti katoaa ja politiikka astuu tilalle kaikkeen toimintaan.
Pikettyn kirjan ansioiksi voi todellakin laskea huolellisen aineiston keräämisen erityisesti tuloeroista. Sen politiikkalinjauksia on kuitenkin arvosteltu lähinnä ideologiaa heijasteleviksi, ei niinkään suoraan sen keräämästä aineistosta nouseviksi vääjäämättä oikeiksi päätelmiksi.
Eikö meidän sitten pitäisi olla huolissaan kasvavista tuloeroista? Kyllä, sillä hyvinvoinnin kasvun edellyttämä talouskasvu on mahdollista vain vakaissa poliittisissa olosuhteissa. Ongelma tulee kuitenkin analysoida kunkin talousalueen näkökulmasta erikseen. Eri mailla on eri ongelmat.
Pohdinta tuloeroista on ehkä aiheellista Yhdysvalloissa, mutta keskustelu tuntuu oudolta Suomessa, jossa Tilastokeskuksen mukaan tuloerot eivät ole kasvaneet 2000-luvulla. Kaikkiaan ne ovat meillä varsin matalat muuhun Eurooppaan verrattuna.
Myös suurempi kuva on syytä pitää mielessä. Keskiluokan ahdinko näyttäisi olevan kehittyneiden maiden ongelma. Kehittyvät taloudet ovat mukavasti vaurastuneet.
Ehkä selitys keskiluokan ahdingolle on pääoman kumuloitumisen sijaan kehittyvien talouksien halvempi työvoima – globalisaation lieveilmiö.
Kansainvälisen yhteisön pitkäaikaisia tavoitteita on ollut maailmanlaajuisten tuloerojen tasaaminen ja köyhyyden poistaminen. Tämä on kaupankäynnin ja markkinatalouden ansiosta edennyt hyvin.
Kehityksen ja vaurastumisen myötä palkat ja kustannukset nousevat myös kehittyvissä talouksissa hiljalleen. Tämän pitäisi tasata palkkojen ja pääoman tuoton välistä eroa.
Kun kustannukset uusissa menestystalouksissa nousevat, yritykset saattavat palata jälleen myös takaisin kotiin maailmalta. Suomenkin kannattaa varmistaa toimintaympäristönsä kilpailukyky yritysten näkökulmasta työvoiman, raaka-aineiden, pääoman, datan ja energian hinnan ja saannin osalta.
Mitä kysymykseen pääomasta tulee, sen pitää suuntautua yrityssektorin investointeihin, jotka tuottavat talouskasvua ja työpaikkoja. Sääntelijöillä on vastuunsa tässä. Tällä hetkellä sääntely ja verotus kannustavat pankkeja sijoittamaan valtion lainoihin ja yksityistä sektoria asuntoihin ja kiinteistöihin yritysten rahoituksen asemesta.
Omistamiseen ja yrittämiseen liittyvään riskinottoon pitää olla tasapuoliset kannustimet muiden sijoituskohteiden kanssa, ja siitä pitää tulevaisuudessakin saada riittävä tuotto. Yritysten jatkuvuutta ja mahdollisuuksia työllistää ei saisi myöskään vaarantaa investointeja ja kehitystoimintaa vähentävällä sukupolvenvaihdosten verotuksella.
Yhdysvaltojen ongelmat ovat heidän omiaan ja he päättävät itse politiikastaan. Sen sijaan Suomi on jo kokonaisveroasteeltaan ja julkisen sektorin kooltaan ääriasennossa.
Suomen suurin kysymys on yrittäjyys, talouden ja työn tuottavuuden kasvu ja itse työpaikat, eivät varallisuuserot. Yrittämiseen ei Pikettyltä saa apua, sillä kabinettipolitiikka ja ankara verotus vievät kannusteet yrittämiseltä.
Kirjoittaja on taloustieteilijä, joka toimii EK:n kilpailukyky ja kasvu -vastuualueen johtajana.
Kolumni