orjan taloutta kuvattaessa on tapana kertoa kaksi tarinaa, toinen Norjasta öljyn kanssa ja toinen Norjasta ilman öljyä. Ne ovat hyvin erilaisia.
Myös Suomen talouskehityksestä kymmenen viime vuoden aikana voidaan kertoa kaksi eri tarinaa, toinen elektroniikkateollisuuden kanssa ja toinen ilman sitä. Jälkimmäistä kertomusta on kuitenkin harvoin kerrottu. Tavallisesti kansantalouden kehitystä on kuvattu yhtenä kokonaisuutena, ja elektroniikka-alasta on kerrottu omat erilliset juttunsa.
Eurooppalaisessa vertailussa kansantalouden tuottavuuden kasvu on Suomessa ollut kunnioitettavan nopeaa. Koko teollisuudessa työn tuottavuus on viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen noussut keskimäärin 4,5 prosenttia vuodessa. Suomea ei ole syyttä kehuttu.
Elektroniikkateollisuuden varjoon jäänyt Suomi-kuva ei vastaa niitä menestystarinoita, joita meistä on maailmalla kerrottu. Ilman sähköteknistä teollisuutta tuottavuuden kasvu Suomen teollisuudessa on samana aikana ollut alle kaksi prosenttia vuodessa. Sillä ei nousta mestaruussarjaan edes Euroopassa. Joillakin aloilla, kuten talonrakennustoiminnassa tai metallituote- ja koneteollisuudessa, tuottavuus ei 1990-luvun puolivälin jälkeen ole noussut juuri lainkaan.
Toimintaylijäämän eli voittojen osuus jalostusarvosta nousi laman jälkeen pysyvästi korkeammalle tasolle 1980-luvun tasoon verrattuna. Vastaavasti palkkojen osuus supistui. Joissakin puheenvuoroissa muutos on joskus tulkittu jopa käyttämättömäksi palkanmaksuvaraksi.
Voittojen suhteellisen osuuden nousu selittyy lähes kokonaan sähköteknisen teollisuuden kasvulla, posti- ja teletoiminnan muuttumisella liiketoiminnaksi sekä joidenkin toimialojen rakennemuutoksella. Elektroniikkateollisuuden ulkopuolisessa teollisuudessa voittojen osuus jalostusarvosta on suurin piirtein samalla tasolla kuin 1980-luvulla. Mitään käyttämätöntä palkanmaksuvaraa ei siten ole olemassa.
Meillä on melko yleisesti hyväksytty sellainen käsitys, että palkkojen tulisi nousta määrällä, joka vastaa koko kansantalouden tuottavuuden kasvun ja (kahden prosentin) inflaation summaa. Tällöin palkkojen ja voittojen suhde pysyy paikallaan edellyttäen, ettei hintasuhteissa tapahdu suuria muutoksia.
Tällaisen palkkanormin kirjaimellinen soveltaminen merkitsee sitä, että yhden merkittävän toimialan nopeasta tuottavuuden kasvusta jaetaan bonus kaikkien alojen palkansaajille. Muilla aloilla työvoimakustannukset nousevat, mikä pakottaa työvoiman määrän supistamiseen.
Mitään sellaista mekanismia ei ole, joka pitäisi huolen siitä, että vapautunut työvoima voisi helposti siirtyä nopean tuottavuuden kasvun yrityksiin. Tuskinpa elektroniikkateollisuudella olisi vuosikymmenen vaihteessa ollut tarvetta palkata kaikkia niitä työntekijöitä, jotka "tuottavuusbonuksen" vuoksi saneerattu muilta aloilta pois. Voi myös kysyä, miksi elektroniikkateollisuus olisi halunnut laajentaa tuotannollista toimintaansa nimenomaan Suomessa, vaikka markkinat ovat muualla.
Onneksi palkkanormia ei meillä sovellettu noususuhdanteen aikana kirjaimellisesti. Se on kuitenkin ohjannut palkanmuodostusta, mikä näkyy muun muassa siinä, että elektroniikkateollisuuden ulkopuolella yksikkötyökustannukset ovat koko ajan nousseet nopeammin kuin muualla Euroopassa.
Tuottavuus sopii muutenkin huonosti palkkanormiksi silloin, kun tuotteiden suhteelliset hinnat muuttuvat paljon. Kilpailluilla markkinoilla nopea tuottavuuden kasvu siirtyy ennen pitkää alenevina hintoina kuluttajille. Äärimmäisessä tapauksessa koko tuottavuuden kasvu siirtyy ostajille, jolloin siitä ei synny minkäänlaista palkankorotusvaraa.
Elektroniikkateollisuuden nopeasta tuottavuuden noususta merkittävä osa on siirtynyt aleneviin vientihintoihin. Tähän on harvoin kiinnitetty huomiota, mistä syystä meillä on alusta pitäen ollut aivan liian myönteinen kuva nopean tuottavuuden kasvun tulovaikutuksista.
Samasta syystä meillä on ollut harhainen kuva Suomen vientimenestyksestä. On totta, että vientimäärillä mitattuna Suomen markkinaosuus on laman jälkeen ollut viime vuosiin saakka nouseva. Kun vientimääristä poistetaan elektroniikkateollisuuden vienti, paljastuu toisenlainen kuva. Perinteisen vientiteollisuuden markkinaosuus on ollut laskeva.
Suomen vientimenestyksessä ei ole hurraamista, vaikka elektroniikkateollisuuden vienti pidetään mukana. Vientimäärien kasvu on tosin ollut muiden OECD-maiden viennin kasvua nopeampaa, mutta viennin arvo on kasvanut kilpailijamaiden viennin arvoa hitaammin. Raha se tässäkin ratkaisee. Taloudellinen arvo ja sen mukana palkanmaksukyky ja veropohja syntyvät määristä ja hinnoista, ei pelkästään määristä.
Voimme toki olla kiitollisia siitä, että suomalaiset elektroniikka-alan yritykset, Nokia etunenänässä, ovat pystyneet purjehtimaan teknologisen muutoksen aallon harjalla näinkin pitkään. Alenevista vientihinnoista huolimatta toimiala on tuonut maahan vaurautta.
Suomen menestystarina näyttää viime vuosikymmenen lopulla luoneen joitakin illuusioita. Syntyi illuusio siitä, että taloudellinen kasvu jatkuu nopeana pitkään. Se alkoi nostaa tulo-odotuksia, palkkavaatimuksia, asuntohintoja ja kuntien menoja.
Syntyi myös illuusio siitä, että paisuvilla yhteisöveroilla voidaan rahoittaa lisää julkisia menoja. Verottaja tuli mukaan peliin jo alkumetreillä aloittamalla yhteisöverokannan nostamisen, samoihin aikoihin elektroniikkateollisuuden buumi alkoi. Tämän toimialan ulkopuolella veronmaksukyky ei kuitenkaan kohentunut, niin kuin ei kohentunut palkanmaksukykykään.
Käsitys Suomesta maailman kilpailukykyisimpänä maana on yksi syntyneistä illuusioista. Onneksi nyt on palattu realismiin. Eikä tämä realistinenkaan kuva kovin huono ole: Suomi kuuluu keskikastin porukkaan EU:ssa.