Raahelaiselle Irja Hyvärille ja haapavetinen Helinä Niemelälle on myönnetty Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkki.
Irja Hyväri makasi sairaalassa toipilaana, kun hän sai tietää mitalistaan.
– Ensin pääsi itku. Sitten aloin nauraa. Olihan se iso yllätys, kuvailee Hyväri sen hetkisiä tuntojaan.
Tänään Irja istuu kotonaan Saloisten Ketunperällä, jo edesmenneen miehensä kotitalon pirtissä ja kertoo tarinaansa "rikkaasta ja rakkaasta elämästä". Se on tuonut eteen huolehdittavaa, ja paljon lapsia.
– Toivoin jo pienenä suurperhettä. Sain 14 lasta. Nyt minulla on 103 lastenlasta, kertoo Hyväri.
Irja Hyväri syntyi Pudasjärvellä vuonna 1942 viisilapsiseen perheeseen. Perhe piti pientä kyläkauppaa, mutta heti sodasta palattuaan Hyvärin isä sairastui lavantautiin ja kuoli.
Hyvärin leskeksi jäänyt äiti muutti Kempeleeseen lapsineen paremman elämän toivossa. Oulussa Hyväri pääsi työn makuun. Yhdessä äitinsä kanssa sisarukset pitivät ruokabaaria Tuirassa. Oulussa vastaan käveli myös nuori mies, jonka olemus suorastaan pelotti nuorta Irjaa.
– Se oli siinä. Rakkautta ensi silmäyksellä. Tunne oli niin voimakas, että pyysin ystäviäni viemään minut pois miehen läheltä. Se ihan pelotti.
Pari avioitui ja asettui Raahen Honganpaloon. Vuonna 1976 synnytti lapsen, joka sai elää vain päivän.
– Muut lapset olivat itkeneet asiaa vielä koulussa. Vauva oli aina niin odotettu. Koulussa muut ihmettelivät, että miksi itkeä, kun on jo noin monta lasta. Syntymä ja kuolema ovat elämän ihmeellisimpiä asioita, pyyhkäisee Hyväri silmäkulmaansa.
Hyväri näkee itsensä tavallisena äitinä.
– On viisautta oppia myös luopumaan lapsistaan. Lapset ovat vain lainassa. Myöhemmin toisen elämässä voi olla mukana avoimin mielin, mutta ei vaadittuna.
Suurperheen kasvattajan roolin lisäksi Hyväri on toiminut myös omaishoitajana. Hän on hoitanut kotonaan anoppia ja myöhemmin myös omaa aviopuolisoa.
– Jokin hoivavietti minuun on iskostettu.
Hyvärin anoppi eli viimeiset 11 vuotta kotona hoidettavana.
– Hän kysyi hoivakodissa, että onko pakko olla hoidettavana vieraassa paikassa. Se tuntui pistona sydämessä.
Hyvärille oman puolison hoitaminen oli aluksi vaikea asia. Muistisairaus oli tavallista nopeammin kehittyvää lajia.
– Mieheni sai olla kotona viimeiset viikot ja siitä olen kiitollinen. Se merkitsi kaikille niin paljon. Avasin talon ikkunat kauniiseen kesäpäivään ja sanoin miehelle, että kuuntele: linnut laulaa ja Rautaruukki rymisee. Hyvin sairaanakin häntä vielä hymyilytti se. Itse kuolinhetki oli luonnollinen, ihanan rauhallinen hetki.
Mannerheimin lastensuojeluliiton myöntämässä tunnustuksessa Hyväri saa kiitosta muun muassa siitä, että on "taannut turvallisen kasvuympäristön ja kasvattanut lapsia kristillisten arvojen mukaan. Huolimatta arkityöstä suurperheen äitinä ja omaishoitajana Hyvärillä on ollut aikaa toimia yhteisen hyvän puolesta omaishoitajien yhdistyksessä, kirkkovaltuustossa, Saloisten maa- ja kotitalousnaisten puheenjohtajana sekä kunnallispolitiikassa."
Helinä Niemelä: Vanhempien pitäisi olla lastensa kanssa eikä elää suorittaen
Lapsena koulusta tullessa piti aina etsiä ensimmäiseksi äiti. Näin muistelee seitsemän lapsen äiti ja yhdeksän lapsenlapsensa perään katsova Helinä Niemelä. Omat lapset ovat huhuilleet häntä aivan samoin, vaikka vain soittaneet, että missä olet.
Nyt tuvan pöydällä seisoo maljakossa värikäs kukkakimppu, jonka lapset ovat antaneet vanhemmilleen 30-vuotishääpäivän kunniaksi. Sunnuntaina Niemelä matkaa Helsinkiin. Hän saa Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein.
– Ensin ajattelin, ettei se minulle kuulu. Luonteeltani olen enemmän taustalla, en pyri olemaan esillä. Toisen etu menee yleensä edelle, Niemelä luonnehtii itseään.
Nivalan Ahteella vuonna 1956 syntynyt Niemelä on maalaistalosta. 11 sisaruksesta kuusi viljelee, joten juuret ovat syvällä. Hän on itse tehnyt sekä henkistä että ruumiillista työtä. Filosofian ylioppilasta pyydettiin opettamaan, ja hän suostui. Jopa vielä Haapavedelle muutettuaan Niemelä kulki opettamassa Nivalassa.
Puoliso Kauko Niemelä löytyi rinnalle vuonna 1989. Alkoi 28-vuotinen savotta maatalousyrittäjänä ja maatilan emäntänä Haapaveden Aittokylällä.
– Me olemme aika itsenäisiä ihmisiä. Meillä on omat mielipiteet, mutta pystymme puhumaan asioista. Ei kannata vain olettaa, kannattaa ihan kysyä, Niemelä toteaa.
Omille lapsilleen hän on osoittanut luottamusta pienestä pitäen antaen mahdollisuuksia kokeilla maatilan töitä. Hän on myös ottanut lapset mukaan harrastuksiin. Maatilalla Niemelä on tarjonnut lukuisille nuorille ensimmäiset kosketukset työelämään.
Hän suhtautuu elämään sellaisella asenteella, että ottaa haasteet vastaan. Erilaisten ihmisten kohtaamiset Niemelä ottaa ennakkoluulottomasti.
– Jokaisessa ihmisessä on jotakin hyvää. Kun kohtaan uuden ihmisen, haluan katsoa, mitä sisällä on. Monesti vedetään jotain roolia, mutta kun keskustelee syvemmin, huomaa, että ihminen onkin sisältä ihan erilainen, Niemelä toteaa.
Vanhempien tehtävänä on hänen mielestään kasvattaa yhteiskuntakelpoisia ihmisiä, jotka voivat ottaa vastuuta tulevaisuudesta. Lasten tulisi ymmärtää, että elämässä on hyviä ja huonoja päiviä ja oppia kohtaamaan vaikeuksia lamaantumatta.
– Joskus tuntuu, että vanhemmat haluaisivat elää kaikki vaikeudet lasten puolesta, kolmikymppisiksi asti. Vanhempien tehtävä on tuottaa lapsille pettymyksiä. Se ei ole vanhemman kannalta helppoa, mutta lapselle se olisi ehkä hyväksi, Niemelä huomauttaa.
Läsnäolostakin hänellä on sanottavaa. Niemelän mielestä vanhempien pitäisi olla lastensa kanssa.
– Onko se vanhempien itsekkyyttä, kun niille annetaan joku ruutu, että ne olisivat vähän aikaa hiljaa. Elämä on suorittamista. Pari ulkomaanmatkaa kuuluu tehdä, mutta sitten tullaan kuitenkin ahdistuneena pois, koska odotukset ovat olleet isot, Niemelä pohtii.
Yhteiskuntaan ja ihmisten vuorovaikutukseen hän kaipaa inhimillisyyttä. Jos hän saisi päättää, tavallisten perheiden olisi mahdollista saada apua kuten ennen, jolloin kunnissa oli kodinhoitajia.
– Se estäisi väsymistä ja pahoinvointia. Nyt pitää olla kriisi, jotta apua saa. Vanhemmat myös joutuvat pelkäämään, että mitä ympäristö ajattelee, Niemelä toteaa.
Tunnustusta äideille
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö antaa tunnustusta äideille valtakunnallisessa äitienpäiväjuhlassa Helsingissä sunnuntaina.
Palkittavia yhdistää vahva yhteiskunnallinen aktiivisuus sekä vapaaehtoistyö lasten ja nuorten parissa. He saavat Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein.
Äitejä palkitaan kaikkiaan tänä vuonna 35.
Helinä Niemelä
Haapavetinen Helinä Niemelä on toiminut tilanhoidon ja perhe-elämän ohella aktiivisesti yhteisten asioiden eteen niin kaupunginvaltuutettuna, kaupunginhallituksen jäsenenä, lautakunnissa kuin muun muassa kirkkovaltuustossa. Hän istuu myös maakuntavaltuustossa, tekee seurakunnan diakoniatyötä sekä toimii uskottuna miehenä. Erilaisia kokouksia kertyy parille, kolmelle päivälle viikossa.
Niemelöiden maatilalla toteutettiin sukupolvenvaihdos pari vuotta sitten, kun eräs pojista ryhtyi jatkamaan vanhempiensa työtä.
Niemelä on löytänyt aikaa myös käsitöiden tekemiseen. Kangaspuut ovat käytössä, kudelmakin odottaa tarttumista. Niemelä harrastaa myös lukemista.
Irja Hyväri
Lähialueelta mitalin saa myös raahelainen perhepäivähoitaja Irja Emilia Hyväri (o.s. Mettovaara). Hän syntyi vuonna 1942 Pudasjärvellä, avioitui vuonna 1962 ja sai 14 lasta, joista yksi menehtyi heti vastasyntyneenä.
Hyväri oli pitkään kotiäitinä, sitten perhepäivähoitajana ja omaishoitajana anopilleen ja puolisolleen.
Hyväri on taannut turvallisen kasvuympäristön ja kasvattanut lapsia kristillisten arvojen mukaan. Hän on ollut valmis työskentelemään kaikkien lasten ja lapsiperheiden yhteisen hyvän puolesta. Huolimatta arkityöstä suurperheessä ja omaishoitajana, aikaa on ollut myös omaishoitajien yhdistykselle, kirkkovaltuustolle, Saloisten maa- ja kotitalousnaisten puheenjohtajuuteen sekä kunnallispolitiikkaan.