Uskottava se on. Kanadan ON aivan jääkiekkohullu maa. Ollaan sitten aivan itärannikolla Nova Scotiassa tai 4000 kilometrin päässä länsirannikolla British Columbiassa, ihmiset iloitsevat, surevat ja hengittävät jääkiekon mukana.
Vaikka Suomi on paikoin kovinkin jääkiekkohullua seutua, Kanadassa kaikki voidaan mitata superlatiivein.
Otetaanpa esimerkki vaikka ottelusta Kanada-Norja. Kun kanadalaistähdet tulivat lämmittelyyn, koko areena räjähti desibelein mitattuna punaiselle. Sanomattakin selvää, että täpötäydellä areenalla yleisöstä 95-prosenttia oli sonnustautunut Kanadan pelipaitaan, ja kaikki tietenkin seisoivat. Kukapa sitä tällaisena hetkenä ahteriaan penkkiin laittaisi.
Kanada takoi kahdeksan maalia Norjan verkkoon, ja joka ikistä maalia hurrattiin seisaalleen nousten. Kun isolta näyttötaululta näytettiin Wayne Gretzkyn lempeät kasvot, yleisö sai taas aihetta meteliin.
Mutta osataan - ja osattiin sitä muuallakin. 1980-luvun Izvestija-turnauksissa Moskovassa Lushnikin legendaarinen jäähalli oli edesmenneen Neuvostoliiton otteluissa aina täpötäynnä, ja yleisö eläytyi pelin henkeen suurella antaumuksella. Ja vaikka verkko heilui vastustajan päädyssä yli kymmenen kertaa, yleisö ei kokenut kylläisyyden tunnetta.
Vaikka aikakausi ja kulttuuri ovat toiset, tapahtumien keskiössä oikeastaan mikään ei ole muuttunut: kyseessä olivat ja ovat maailman parhaat pelaajat.
Silloin Neuvostoliiton peleissä soi Kalinka - niin soi Venäjän peleissä myös Vancouverissa.
Aikakausilla on kuitenkin selvä visuaalinen sävyero. Tuohon aikaan fanipaitakulttuuri ei vielä ollut ehtinyt Moskovaan vaan kaikkien 14 000 katsojan vaatetus oli käytännössä harmaasta ruskean kautta mustaan. Eikä lippuja heiluteltu.
Mutta mitäs vaatteista ja rekvisiitasta. Tärkeintä on itse peli, jossa parasta taidetta luovat ensisijaisesti jääkiekon kaksi supervaltaa
Jouko Vuorjoki