Presidentti Sauli Niinistö teki Yle Radio ykkösen kyselytunnilla 29.11.2014 monta mutkaa voidakseen olla sanomatta turvallisuuspolitiikasta muuta kuin jo sanottua.
Hän puhui turvallisuuden neljästä pilarista, omasta puolustuksesta, yhteistyöstä Ruotsin, Yhdysvaltain ja Naton kanssa, Venäjä-suhteesta ja YK:sta. Hän toppuutteli tavanomaisuuksilla: ”Jos Suomi hakisi Natoon, se heiluttaisi aika lailla Venäjä-suhdettamme. [...]Ei meidän kannata ajatella ollenkaan niin, että on yhdentekevää, missä väleissä me Venäjän kanssa olemme”.
Päällimmäiseksi jäi se vaikutelma, että muuttuipa maailma miten tahansa, Suomi ei muutu mitenkään. Suomettumisaikana sen sanominen oli tavanomaista liturgiaa ja silloisissa oloissa jopa ymmärrettävää, mutta nyt se on kerrassaan ihmeellistä.
Tämä kaikki oli outoa kuultavaa varsinkin siksi, että viikko ennen radion kyselytuntia julkaistussa Washington Post -lehden haastattelussa (23.11.2014) Niinistön puheessa oli täysin toinen kaiku. Silloin kuulosti kuin hän olisi nykäissyt koko Nato-kuvion uuteen asentoon. Ei eteenpäin eikä taaksepäin vaan odotustilaan.
Hän sanoi: ”En vastusta Natoa, pidän sitä mahdollisuutena.” Se on enemmän kuin yksikään presidentti on sanonut kylmän sodan päättymisen jälkeen, ja presidenttejä on ollut neljä.
Niinistön pääsanoman mukaan Nato-jäsenyyden ”on oltava avoin valinta, ja se on tärkeää, koska se on tasapainoamme ylläpitävä osa.” Natoon liittymismahdollisuudesta muistuttaminen rohkaisee ehkä Venäjää pysymään aloillaan.
Kyselytunnilla Niinistöllä ei ollut Nato-jäsenyydestä muuta sanottavaa kuin varoittelu, mutta Washington Postin haastattelussa sen ydin on ajoitus: ”Kysymys on siitä, milloin. [...] Nyt ei ole oikea aika.”
Onneksi Niinistö sanoi radiossa sentään kaikkein tärkeimmän asian. Suomalaisten pitää ”muodostaa selvä kuva, että tuo porukka pitää puoliaan ja pitää puoliaan sitkeästi ja päättäväisesti.”
Meillä on kaksi Niinistöä, joista toinen puhuu yhtä kansainväliselle yhteisölle ja toinen vähän muuta kotiväelle. Mutta niin tehtiin myös kylmän sodan aikana. Urho Kekkonen oli sen lajin mestari.
Niinistö myönsi kyselytunnilla, että jos tilanteet muuttuvat, hänen nelikantaansa pitää miettiä uudelleen, mutta ei sanonut, miten. Washington Postin haastattelu avaa ehkä vähän sitä ongelmaa.
Niinistön haastattelun perusidea näyttää olleen suunnilleen se, että on kaksi tilannemuutosta, joissa Suomi voisi yrittää Naton jäseneksi. Joko silloin jos tilanne kehittyy niin vaaralliseksi, että jäsenyys on pakko. Tai silloin jos olot rauhoittuvat sen verran, että se on mahdollinen.
Tämä on aivan muuta kuin tähän asti Suomessa vallalla ollut turvallisuuspoliittinen kuperkeikkalogiikka, johon Niinistön edeltäjä yllytti innokkaasti ja jota tämän edeltäjä seuraili passiivisesti.
Silloin hallitus toiseensa jälkeen selitti ohjelmissaan ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissaan pitävänsä auki mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä, ja sitten kieltäytyi hakemasta sitä. Mahdolliseksi sanottu Nato-jäsenyys oli mahdoton aina neljä vuotta kerrallaan, ja siis oikeastaan aina.
Niinistön Washington Post-lehden haastattelussa ottama Nato-asento paljastaa presidentin karun aseman. Hänen edeltäjänsä ja vanhoihin asenteisiin jämähtäneet puoluejohtajat eivät ole nähneet sitä valtiomiehen luontaisetuihin kuuluvaa vaivaa, että olisivat avanneet kansalaisille realistista ja ajantasaista tilannekuvaa. Välttämätön varautuminen hankalaan tulevaisuuteen jäi tekemättä silloin kun se olisi ollut mahdollista siedettävin riskein.
Nyt uhkaa todella vakava vaara, joka synkimmillään voi johtaa siihen, että Nato-jäsenyyttä on yritettävä äärimmilleen vaikeutetuissa olosuhteissa. Venäjän aseellisesta uhasta syntyvä riski laukaisee toisen yhtä vakavan riskin, joka on se, että Nato kääntää Suomelle selkänsä, kuten Ukrainalle. Niinistö joutuu navigoimaan todella vaikean väylän, koska hänen edeltäjänsä eivät ole olleet tehtävänsä tasalla.
Takalukkoon mennyttä Nato-ongelmaa voisi ainakin väliaikaisesti hallita keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän alkusyksyllä ohimennen ehdottamalla väistöliikkeellä. Puoluejohtajat säästäisivät ensi keväänä paljon aikaa ja energiaa jos lähdettäisiin siitä, että hallitusohjelmaan ei kirjoiteta mitään Natosta.
Ei sitä, onko se mahdollisuus vai ei. Eikä sitä, mitä tämä hallitus ei tee missään tapauksessa. Eikä sitä, että se tekee jotakin joka tapauksessa. Mistä ei kannata puhua, siitä voi vaieta.
Tämä antaisi turvallisuuspolitiikan johdolle lisää toimintavapautta. Hallitus voisi seurata tilanteen kehitystä ja reagoida havaintojensa perusteella. Ei olisi pakko liittoutua mutta ei myöskään estettä liittyä Natoon jos uhka on sietämätön tai jos se onnistuisi helposti.
Se olisi kuin radiohiljaisuus ennen merkittävää operaatiota. Tähän asti Kreml on voinut suhtautua rauhallisesti Suomeen kun hallitukset peräjälkeen ilmoittavat neljäksi vuodeksi kerrallaan, että Natoon ei liitytä.
Nyt on syntymässä uusi tilanne. Mitä röyhkeämmin Venäjä ryöstää ja nöyryyttää naapureitaan sitä todennäköisemmäksi käy Suomen Nato-jäsenyys.
Venäjän käyttäytymisestä riippuu, liittyykö Euroopan Nato-kielteisin maa Natoon vai jääkö Suomi liittoutumattomaksi.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Kolumni