Pääministeri Matti Vanhasen ja ministeri Eero Heinäluoman äkilliset siirrot kriisinhallintalain ympärillä hämmentävät ihmisiä. Kaksikko näyttää huolestuneen presidentin aseman heikentymisestä. Asetelma on jotenkin erityinen. Tässä itsekkyyden maailmassa meillä on kaksi epäitsekästä ministeriä. Kaksin käsin he hylkäävät nykyiseen perustuslakiin sisältyvän parlamentarisoinnin linjan, jolla vuonna 2000 vahvistettiin eduskunnan luottamusta nauttivan ministeristön asemaa.
Oikeudellisestihan on kyse siitä, paljonko presidentille kuuluu valtaa, kun on säädetty, että hänellä on ulkoasiainvalta, ja paljonko kuuluu valtioneuvostolle, jolle on annettu EU:n asiat.
Esillä olevassa asiassa keskustelu koskee sitä, kuka tai ketkä päättävät Suomen osallistumisesta ulkomaiseen kriisinhallintatehtävään. Kun presidentti Tarja Halonen ja mainitut ministerit näyttävät tässä yksityiskohdassa lopputuloksen osalta olevan kaikki samalla kannalla, voidaan olettaa, että jokin yhteisymmärrys presidentin ja hallitusryhmien johtajien kesken oli saavutettu kriisinhallintalain kokonaissisällöstä ja että tähän yhteisymmärrykseen ehkä kuului, paitsi presidentin päätöksenteon pitäminen samansisältöisenä kuin se voimassa olevan kriisinhallintalain mukaan on, myös jokin asia, jossa presidentti on tehnyt myönnytyksen.
Vain tällä olettamuksella - tehty sopimus on mennyt rikki - selittyy pääministerin kiihtymys hänen saatuaan tiedon perustuslakivaliokunnan tulkinnasta ja se lievästi sanottuna harkitsematon tapa, millä hän syytti valiokuntaa politikoinnista.
Vanhasen myöhemmät peruuttelut eivät korjaa vahinkoa, mikä jo oli tapahtunut. Perustuslakivaliokunta asiantuntijainstituutioineen on tulkintatehtävässään, lainsäädännön perustuslainmukaisuuden ennakkovalvonnassa, suomalaisen oikeusvaltion keskeisiä toimijoita, Suomen perustuslakituomioistuin. Vuosikymmenten mittaan sille on kehittynyt vakaa asema ja tulkinta-asioissa riippumattomuus puolueitten ja ryhmien evästyksistä. Tiedossa on, että siihen ja erityisesti sen sosiaalidemokraattisiin jäseniin kohdistettiin melkoista painostusta, mutta valiokunnan enemmistö ei taipunut. Kaikki kunnia sille. Painostajat tässä ovat politikoineet, eivät painostetut.
Vuodesta 1984 lähtien päätöksenteko Suomen osallistumisesta rauhanturva- tai kriisinhallintaoperaatioon on tavallisella lailla nimenomaisesti annettu tasavallan presidentille. Viimeksi näin tehtiin lakia muutettaessa vuonna 2000. Uusin, nyt peruutettu esitys edellytti vanhan järjestelyn jatkuvan.
Nyt tuli kuitenkin ensi kertaa esille todellinen mahdollisuus, että mandaatti eli valtuutus kriisinhallintaan saadaan myös EU:lta. Aiemmissa laeissa ei tästä ollut puhettakaan. Ensi kertaa oli tulkittava, miten perustuslain määräämää toimivallanjakoa tulkitaan, jos mandaatti tuleekin EU:lta.
Perustuslakivaliokunnan omaksuma tulkinta merkitsee, että presidentin toimivalta EU-mandaatilla tapahtuvaan joukon lähettämiseen periaatteessa hävisi viimeistään 1.3.2000 uuden perustuslain tullessa voimaan. Muutosta ei vain kirjattu samaan aikaan säädettyyn kriisinhallintalain muutokseen, koska EU:n kriisinhallinta ei ollut vielä silloin Suomelle ajankohtainen asia. Lakiin jätettiin viittaukset vain YK:hon ja Etyjiin.
Asia on ajankohtainen, ja muutos on kirjattava alemmalle tasolle, kriisinhallintalakiin. Hallitus haluaa nyt täydentää perustuslakia lisäyksellä, jossa presidentille annettaisiin valta kaikissa tapauksissa päättää Suomen osallistumisesta.
Oudolla tavalla on perusteluksi samalla nostettu presidentin ylipäällikön valta. Outoa se on siksikin, koska hallitus itse totesi viime esityksessään, että Suomen osallistumispäätös ei ole ylipäällikön vallankäyttöä. Ei tämän päätöksenteon järjestelyssä ylipäällikkyyttä jaeta.
Ylipäällikön vallan rajat eivät ole tarkat, niissä on aina ollut huojuntaa, mutta kiistattomasti on 1964 lähtien päätöksenteko Suomen osallistumisesta rauhanturvaoperaatioon luettu ulkoasiainvallan alaan. Käytäntö on hyvin vahva tässä. Siihen on kuulunut myös, että rauhanturvaosasto on lain nimenomaisen säännöksen mukaan melkein 50 vuotta, aina vuoteen 2000, ollut irti puolustusvoimista ja kotimaassa ollessaan puolustusministeriön alainen. Toiminnassaan ulkomailla se on ollut ja tulee edelleenkin olemaan operaation toimeenpanijan, ei suomalaisen komentoketjun alainen. Siinä katkeaa kaikissa oloissa presidentin ylipäällikkyys.
Jos presidentin valtuus järjestetään hallituksen mielen mukaan pisteratkaisulla, perustuslain tekstimuutoksella, syntyy todennäköisesti uusia ongelmia. Muutos heijastuu eri suuntiin, moniin perustuslainkohtiin, ja niiden alla oleviin suuriin asiakokonaisuuksiin.
Poikkeuslain tiekin on parempi, sen takia että poikkeuslakia on tulkittava suppeasti ja sen heijastusvaikutus näin on olennaisesti pienempi kuin perustuslain tekstimuutoksen. Mutta poikkeuslaillakin on periaatteelliset ulottuvuutensa.
Sekin merkitsee EU-lohkolla presidentin valtuuksien lisäämistä ja on näin on vastoin vuoden 2000 päälinjaa. Tätäkin tietä presidentti saa uuden perusteen vaatia osallistumista EU:n huippukokouksiin. Se saattaakin olla muutoshankkeen todellisia päätarkoituksia.
Meillä ei vieläkään ole ymmärretty, mitä kaikkia päätelmiä unionijäsenyydestä on tehtävä. Jos poikkeuslakia halutaan käyttää kaiken, niin YK- kuin EU-lähtöisen kriisinhallintapäätöksenteon lisäkoordinointiin, voi kyse olla vain valtioneuvoston valtuuksien lisäämisestä.
Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).