Historia leikittelee joskus julmasti. Se teki näin viime viikonloppuna, kun perättäisinä päivinä tuli julki kaksi merkittävää kuolinuutista.
Sunnuntaina kerrottiin Tshekin entisen presidentin Václav Havelin ja maanantaina Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong Ilin kuolemasta.
Ensimmäinen herätti aitoa surua ympäri maailman, jälkimmäinen korkeintaan Pohjois-Koreassa, jos sielläkään.
Historian ivaa on sekin, että Kimin kuolema oli Havelin poismenoa suurempi uutinen.
Maailmaa muuttanut Havel sai pienemmät otsikot kuin ydinaseillaan sitä uhitellut ja kansalaisiaan kyykyttänyt Kim.
Havelin ja Kimin henkilöhistoriat kumpuavat pohjimmiltaan samasta yhteiskuntajärjestelmästä, mutta käyvät pahasti ristiin. Ensimmäinen pyrki tuosta pakkopaidasta irti kun taas toinen veti järjestelmän remmejä entistä tiukemmalle.
Molemmat onnistuivat tavoitteissaan, ensimmäinen onneksi, toinen valitettavasti.
Havel oli valmis istumaan vankilassa järjestelmän muuttamiseksi, Kim oli taas valmis panemaan ihmisiä vankilaan järjestelmän säilyttämiseksi.
Havel omisti uransa reaalisosialismin kaatamiseen ja korvaamiseen demokratialla. Kim taas omisti elämänsä stalinistisen mallin pönkittämiseen.
Havel istui vakaumuksensa puolesta vankilassa, Kimin hallinto taas täytti vankiloita.
Havel kuuluu Nelson Mandelan, Andrei Saharovin ja Aung San Suu Kyin kanssa niihin harvalukuisiin hahmoihin, jotka eivät ole tehneet kompromisseja pakkovaltiaiden kanssa.
Kim kuului taas Iosif Stalinin, Mao Tsetungin ja Enver Hoxhan kanssa niihin harvalukuisiin hahmoihin, jotka eivät kaihtaneet mitään keinoja pysyäkseen pakkovallassa.
Olisin halunnut tavata Havelin ja Kimin, mutta tilaisuutta ei tullut. Olin kyllä kohtuullisesti valmistautunut, sillä olin vuosien mittaan lukenut moneen kertaan tammikuussa 1977 julkistetun Peruskirja 77 -kansalaisaloitteen, jonka yksi allekirjoittaja Havel oli.
Sen sijaan Pohjois-Korean vuosia lähettämä juche-kirjallisuus jäi ylimalkaiseksi selailuksi, niin käsittämätöntä mongerrusta tuo propaganda oli, jopa marxismi-leninismiin verrattuna.
Luin Peruskirjan vielä kerran tiistaina. Teksti oli menettänyt tehoaan, sillä Peruskirjan sisältämät ajatukset ovat muuttuneet nyky-Euroopassa itsestäänselvyyksiksi.
Peruskirja 77 olisi kuitenkin Pohjois-Koreassa 2011 yhä dynamiittia. Sehän perää kaikille perustavanlaatuisia ihmis- ja poliittisia oikeuksia. Peruskirjan kuvailemat oikeuksien loukkaukset, potenssiin jotakin, ovat siellä tätä päivää.
Kimiltä olisin kysellyt, millä oikeudella valta on Pohjois-Koreassa sementoitu dynastiaan, miksi hän katsoi olevansa suurin piirtein Jumalasta seuraava ja miksi hän uskalsi liikkua vain panssarijunalla. Lahjaksi olisin ojentanut hänelle -- niin, Peruskirja 77:n.
Havelilta olisin kysynyt, menettikö hän koskaan toivoaan istuessaan kiven sisässä ja oliko hän koskaan katkera vangitsijoilleen.
Journalistinen täyttymys olisi ollut se, jos Havel ja Kim olisivat tavanneet ja väitelleet kannattamiensa järjestelmien, demokratian ja diktatuurin, paremmuudesta.
Havel olisi ollut herrojen keskustelussa vahvoilla, sillä hän tunsi läpikotaisin molemmat järjestelmät, Kim vain toisen.
Havelin perintönä Tshekki on ottanut paikkansa Euroopassa. Valtio kyllä hajosi alta, mutta vaikka Havel oli Slovakian irrottautumista vastaan, hän ei käynyt sitä väkisin estämään.
Kim Jong Il jätti perinnöksi vallan pojalleen Kim Jong Unille. Siihen kuuluvat konkurssikypsä talous, nälästä hoikkia, aivopestyjä kansalaisia ja vahva, joskin todelliselta suorituskyvyltään arvoituksellinen armeija.
Ei ole epäilystäkään siitä, kumman jättämä perintö on kestävämpi. Havelin sanoin: "Kuka tahansa itseensä liian vakavasti suhtautuva ottaa riskin näyttää naurettavalta; kuka tahansa joka osaa johdonmukaisesti nauraa itselleen ei ota tuota riskiä."