Kesäkuun alkupuolella pidettiin kaksi hyvin erilaista puolueko-kousta. Perussuomalaisten kokouksesta Jyväskylässä on kirjoitettu palstakilometreittäin. Se on puhkianalysoitu, ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa jatkossakin. Vihreitten puoluekokous Tampereella on saanut paljon vähemmän huomiota.
Molemmissa kokouksissa paikalla olleena on mieleen jäänyt yhtä ja toista. Yksi maa, yksi kansa. Jälkimmäinen osa ei ehkä pidä paikkaansa.
Perussuomalaisten kokouksessa nenääni haisi junttaus. Kymmenien puoluekokousten kokemuksella saatoin aistia jännityksen väreilyn. Mutta se mitä tuleman piti, oli konkarillekin yllätys.
Sampo Terho vai Jussi Halla-aho? Vaikka ehdokkaiden linjaerimielisyyksiä oli puheista vaikea tunnistaa, selvää oli, että kyseessä oli linjavaali ja se, kumpi ryhmittymä oli väen haalimisessa paikalle onnistunut paremmin.
Vihreitten kokouksessa jännittynyttä odotusta oli myös, mutta odotuksesta puuttui kyräily ja paha tahto. Emma Kari vai Touko Aalto, oli käytäväkeskustelun aihe. Vihreitten linjan kannalta valinnalla ei ollut suuren suurta merkitystä. Molempi parempi, sanottiin.
Isoissa kokouksissa käsikirjoitus aika ajoin pettää. Syntyy hämmennystä. Se, miten kommelluksista mennään eteenpäin, on paljastavaa. Perussuomalaisten kokouksessa syntyi sählinkiä, johon kokousyleisö reagoi silmiinpistävän voimakkaasti ja aggressiivisesti.
Myös vihreiden kokouksessa sattui kömmähdyksiä, kun 400 vaalilippua oli jäänyt Helsinkiin, ja puheenjohtajan valinta lykkäytyi monta tuntia. Kokousväki reagoi tumpelointiin hyväntahtoisella naurulla. Spontaani yhteislaulu sinetöi yhteisöllisyyden: ”Minä suojelen sinua kaikelta...”
Mistä erilainen suhtautuminen kommelluksiin kertoo? Jos kokousväen kesken on vahva luottamus, kommellukset eivät aiheuta negatiivisia purkauksia. Jos luottamusta ei ole, nousevat kielteiset tuntemukset pintaan.
Perussuomalaisten kokouksessa oli (ainakin) kaksi järjestäytynyttä ryhmää, jotka kamppailivat vallasta. Tässä ilmapiirissä kielteinen reaktio ei ole yllätys.
Kummassakin puoluekokouksessa vanha puheenjohtaja sai väistyä. Timo Soinin pitkä ja menestyksekäs ura sai nolon lopun. Tuntui kuin mies olisi vedetty klosetista alas.
Soini oli sietänyt kannatuksen kasvattamiseksi povellaan kyytä, joka Jyväskylän kokouksessa iski. Ilkeämielisesti voisi sanoa, että Soini saa syyttää maalilaukastaan itseään. Soinin ura on pitkä ja menestyksekäs. Väistyvän puheenjohtajan kohtelu tuntui pahalta.
Vihreissä väistyvä puheenjohtaja Ville Niinistö sai arvostavan, hienon ja sivistyneen kohtelun.
Miten ihmeessä perussuomalaisten vallankaappaus saattoi onnistua. Puoluetoimiston väki, jonka olettaisi olevan soinilaisia, nukkui. Ei todellakaan mennyt putkeen, poliittisesti matti oli kukkarossa kokouksen jälkeen.
Säännöt, joiden mukaan jokaisella puolueen jäsenellä on ääni puoluekokouksessa, antaa junttamiehille avaimet. Vilpittömästi demokra-tiaan tähtäävät säännöt muuntuvat demokratia irvikuvaksi.
Vihreiden puoluekokouksessa väki oli ryhmittynyt omien puheenjohtajaehdokkaidensa taakse, mutta ratkaisevaa jäsenäänestystä on käytännössä mahdotonta hallita epädemokraattisin keinoin.
Kokouksilla oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Yksi kansa on myytti – ja hyvä niin.
Kirjoittaja on STTK:n pääekonomisti.