Tilanteen kehitys Irakissa ja Pohjois-Koreassa asettaa suuria vaikeuksia Yhdysvaltain ulkopolitiikan uskottavuudelle.
Irak on päästänyt YK:n asetarkastajat maahan, Pohjois-Korea heitti juuri kansainväliset tarkkailijat ulos. Irakilla ei ole ydinasetta eikä enää edes toimivaa ydinohjelmaa; Pohjois-Korea on avoimesti ja nopeasti kehittelemässä ydinpommia itselleen. Irakia vastaan Yhdysvallat valmistelee sotilaallista hyökkäystä, Pohjois-Koreaan se näyttää suhtautuvan hyvin rauhallisesti.
Sekä Yhdysvalloissa että sen ulkopuolella ollaan hyvin tietoisia tähän sisältyvästä ristiriidasta, joka alkaa yhä enemmän haitata amerikkalaisten ulkopoliittista toimintaa. Hyvät selitykset ovat kuitenkin toistaiseksi olleet vähissä, ja presidentti George W. Bushin kannalta tilanne on kehittynyt hankalaan suuntaan.
Amerikkalaiset lisäävät koko ajan sotilaallista painetta Irakin suunnassa. Samaan aikaan asetarkastajat näyttävät saaneen toimia maassa esteettä, eikä tähän mennessä ole raportoitu mistään huolestuttavista löydöistä. Maailmalle osoitettavat selkeät todisteet Irakin muodostamasta välittömästä uhasta loistavat yhä poissaolollaan. Pohjois-Korean tilanne on täysin päinvastainen: maa kykenee kiistatta aloittamaan tuhoisan alueellisen suursodan.
On mahdollista, että vastapuolen heikkous ja toisaalta vahvuus selittävät erilaiset suhtautumistavat.
Irakin kyky sotilaalliseen vastaiskuun on rajallinen. Sillä ei ole keinoja estää joukkojen keskitystä lähialueilleen. Sodan ei tarvitse olla väistämätön, mutta ilman selvää sotilaallista uhkaa Saddam Hussein ei taivu. On ajateltavissa, että Yhdysvallat saa lopulta tavoitteensa läpi sotilaallisen ylivoiman turvin, ilman itse hyökkäystä. Tätä ei kuitenkaan Washingtonissa voi sanoa ääneen, jotta uhka olisi uskottava.
Pohjois-Koreassa tilanne on toinen. Maata ei voida hetkessä eliminoida, sen armeija on liian suuri ja tulivoima liian vahva. Siispä sotilaallisen uhkailun sijaan tarvitaan diplomatiaa.
Tämä sinänsä järkevä selitysmalli ei kuitenkaan välttämättä kerro koko totuutta. Bushin hallinto vähättelee aivan ilmeisesti Pohjois-Korean uhkaa myös saadakseen vapaammat kädet Irakissa - tai sitten Washingtonissa ei yksinkertaisesti tiedetä, mitä Korean suunnalla pitäisi tehdä.
Etelä-Korean politiikka on nopeasti muuttunut. Maa on lähentynyt Kiinaa etsiessään epätoivoisesti diplomaattista ratkaisua pohjoisen ydinaseuhkaan. Sen paremmin Kiina kuin Etelä-Korea eivät missään nimessä halua alueelle sotilaallista yhteenottoa. Lisäksi amerikkalaisvastainen mieliala on etelässä selvästi voimistunut. On jopa mahdollista, että Pohjois-Korea onnistuukin uhkapelillään loitontamaan Yhdysvaltain ja sen liittolaisten välejä.
Irakin tilanne aiheuttaa sen, ettei Yhdysvallat voi tehdä mitään diplomaattisia myönnytyksiä ydinaseilla uhkailevaa "roistovaltiota" kohtaan. Pohjois-Korean vainoharhainen johto todennäköisesti tuntee itsensä uhatuksi siinä missä Saddam Husseinkin. Vaikka ulkomaailman silmissä Yhdysvallat suhtautuu Irakiin ja Pohjois-Koreaan eri tavoin, Pjongjangissa asia voidaan tulkita toisin.
Kaiken kaikkiaan lopputuloksena on hyvin mutkikas kansainvälinen asetelma, jossa erityisesti Yhdysvallat on oman retoriikkansa vanki. Korean suunnalla tie neuvottelupöytään voisi kulkea pienten myönnytysten kautta, mutta ne ovat poliittisesti mahdottomia. Irakissa taas Bushin hallinto on sitoutunut Saddam Husseinin syrjäyttämiseen. Vuosi 2003 alkaa vyyhdillä, jonka rauhanomainen ratkominen vaatii poikkeuksellisia taitoja.