Lämpömittarin päivittäisissä heilahteluissa ei kaksi astetta paljon tunnu. Silti tänä vuonna juuri tuo kaksi astetta on maaginen luku, jota kaikki hallitukset kumartavat ja jonka yhteydessä puhutaan valtavista rahasummista.
Vaalirahakohun keskellä kärvistelevässä Suomessa poliittinen johtajuus näyttää olevan kateissa. Tärkeiden puolueiden ja niiden johdon uskottavuus on laskussa. Poliittisen päätöksentekokoneiston kyky ajaa läpi isoja asioita on muutenkin ollut vaikeuksissa, nyt varmaan vielä enemmän.
Mutta sama ilmiö toistuu Euroopan ja muun maailman mitassa. Johtajuus kapenee hallinnoinniksi. On hyvin vaikea ajaa läpi mitään isoja rakenteellisia uudistuksia, vaikka niille olisi päivänselvä järkiperäinen tarve. Parhaillaan esimerkiksi Barack Obama lyö päätään seinään koettaessaan remontoida Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmää. Se suorastaan huutaa parannuksia, mutta niitä ei vain saada ajetuksi läpi.
Näin tullaan takaisin kahteen asteeseen.
Bonnissa ovat virkamiehet taas koolla pohjustamassa joulukuista Kööpenhaminan ilmastokokousta. Tänä syksynä on varsinaista neuvotteluaikaa jäljellä enää viitisen viikkoa ja käsillä oleva sopimusluonnos on aivan toivottomassa tilassa: 200 sivua täynnä aivan ristiriitaisia ehdotuksia, joista pitäisi taikoa joulukuussa tehokas ilmastosopimus.
Sen avainkohta on maapallon keskimääräisen lämpenemisen pysäyttäminen korkeintaan kahteen celsiusasteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna. Tämä on yleisesti hyväksytyn tieteen mukainen raja sille, että peruuttamattomat ja vakavat muutokset voidaan vielä estää. Siitä pelivarasta on jo iso osa käytetty, joten kasvihuonekaasujen päästöt pitäisi saada jo ensi vuosikymmenen puolivälin vaiheilla pysyvään ja tuntuvaan laskuun.
Periaatteessa tämä tavoite on jo mennyt läpi. Italiassa heinäkuussa kokoontuneet 17 suurinta talousmahtia ilmoittivat olevansa samaa mieltä asiasta. Esimerkiksi Kiinan tai Venäjän johtoa ei hevin voi viherpiipertäjiksi sanoa, mutta hekin siis yhtyivät tähän tavoitteeseen.
Kuka sattui huomaamaan? Se nimittäin oli dramaattisen tärkeä linjaus, sillä se tarkoitti käytännössä sitoutumista irrottautumiseen fossiilisista polttoaineista. Toisin sanoen koko vallitsevan teknologian vaihtamista.
Jotain vain jäi puuttumaan: konkreettinen lupaus siitä, mitä tapahtuu ja milloin. Puhe oli epämääräisin sanakääntein vuodesta 2050.
Kööpenhaminassa pitäisi päättää siitä, mitä tapahtuu Kioton ilmastosopimuksen sitoumusten päättymisen vuonna 2012 jälkeen. Tarvitaan konkreettiset päätökset toimista, jotka vaikuttavat jo vuoteen 2020 mennessä. Puhe on kymmenien prosenttien päästövähennyksistä.
Päätösten tarvetta ei käytännössä enää mikään maa kiistä. Jos kerran lämpeneminen aiotaan pysäyttää kahteen asteeseen, se tarvitsee tekoja.
Siihen asti kaikki on selvää. Mutta se tarkoittaa sitoumuksia tässä ja nyt eikä joskus vuoteen 2050 mennessä. Nyt puhutaan siitä, että ryhdytään oikeasti irrottautumaan öljy- ja hiiliriippuvuudesta, keskellä harvinaisen syvää talouskriisiä. Se on jotenkin rahoitettava, ja siinä on kaavittava kokoon huimia rahasummia.
Talouskriisin kaatuessa päälle rahoja löytyi, ällistyttäviä määriä ja nopeasti. Talousnobelisti Paul Krugman on juuri arvioinut, että uusi 1930-luvun tapainen suuri lama onnistuttiin sittenkin välttämään, kiitos hallitusten elvytyspäätösten. Pakon myötä tehtiin nopeita, nähtävästi oikeita ratkaisuja.
Nyt puheena on mittaluokaltaan vielä suurempi kriisi. Sellainen, jonka Yhdysvaltain armeija on New York Times -lehden mukaan hiljattain määritellyt myös vakavaksi turvallisuusuhaksi: hirmumyrskyjä, kuivuutta, joukkomuuttoja, pandemioita ja niiden myötä epävakautta, terrorismia ja niin edelleen.
Tiedetään, mitä pitäisi tehdä, neuvottelut ovat meneillään, tilaisuus on käsillä. Silti ei ole mitenkään sanottua, että se onnistuu. Ei esimerkiksi ole vielä ollenkaan varmaa, että presidentti Barack Obama saa läpi senaatissa omat ilmastolakinsa. Ilman niitä ei Yhdysvallat voi Kööpenhaminassa mitään varmuudella luvata, ja jos se ei voi, eivät sitten muutkaan. Toistaiseksi kaikki vain kyttäävät toisiaan ja odottavat, että joku tekee jotain ensin. Paineet siinä kaikessa ovat sanalla sanoen valtavat.
Ministerien kokouksia maailmalla riittää, ja harvoin mikään niistä vaikuttaa tavalliseen ihmiseen mitenkään. Nyt on tulossa poikkeus. Nämä päätökset tunkevat autoihin ja keittiöihin, metsiin ja tehdassaleihin.
Siinäkin tapauksessa, että päätöksiä ei tule. Se on myös valinta, ja silloin on valittu paljon epävarmempi tulevaisuus. Tämä on nyt poliittisten päättäjien käsissä. Harmi vain hetkellä, jolloin ei ole liioittelua puhua demokratian yleisestä kriisistä.