Kajaanin kaupunginjohtaja nimittää kaupungin talouden matokuuria suureksi pamaukseksi. Sitä se tottavie on. Hyvä, etteivät lennä jyvät akanoiden mukana. Vaikutukset eivät tule näkymään yksin nälkämaan pääkaupungin elämässä. Ilmiselvästi ne heijastuvat ainakin läpi koko Oulun läänin.
Yksi säästökirveen kuoliniskuista osuu Kajaanin kaupunginteatteriin. Se ei ole mikä tahansa Takahikiän nuorisoseuran näyttämö - kaikki kunnia Takahikiän nuorisoseuran näyttämölle, jos sellainen on olemassa - vaan se on kantanut yllään alueteatterin manttelia. Ja on kantanutkin kaikella kunnialla; jakanut kulttuurin hyvää ympäri lääniä.
Alueteatteri on vienyt taiteellista ilosanomaa vähäisimpiin kirkonkyliinkin - sinne, minne muut korkeasti noteeratut kulttuurilaitokset eivät rahanpuutteen vuoksi pääse. Ja ihmisille, jotka eivät enää itse kykene menemään teatteriin, kuten vanhainkotien asukkaille. Kaiken se on tehnyt kunnianhimolla, ja mainetta on herunut kaupungillekin.
Näillä näkymin koko Kajaanin teatteri, mukana lukien alueteatteri, on suuressa vaarassa. Väkeä ollaan irtisanomassa ja toimintaa ajamassa alas hetkellä, jolloin teatteri on kohonnut arvostuksen ylimpään potenssiin; juuri, kun sen tekemisistä puhutaan suurella äänellä maakunnan rajojen ulkopuolellakin.
On toki ymmärrettävää, että menoja pitää karsia Kajaanissa siinä kuin muissakin persaukisissa kunnissa. Eihän sille mitään voi, että väki vähenee, kun työtä ei ole, tulot ehtyvät ja menot juoksevat pakoon. Silloin on pakko ottaa se kuuluisa lusikka kauniiseen käteen ja katsoa, millaista puuroa on varaa lapata suuhun.
Monin suin on lausuttu, kuinka kunnan tehtävä on huolehtia peruspalveluista. Hyväksytään. Peruspalvelut olkoot tehtävä numero yksi. Jotkut ajattelevat, että vasta sitten, kun perusasiat ovat kunnossa, voidaan puuhastella jonkin ylevämmän, kuten kulttuurin tai urheilun kanssa.
Tämä ajattelu johtaa pahasti harhaan. Sanokaapa, koska on olla sellainen aika, että ihmisten aineellinen elämä saavuttaa sellaisen täydellisyyden mitat, minkä jälkeen voidaan alkaa tarjoilla henkistä hyvää. Sellaistahan ei tule koskaan. Siksi rinnan aineellisen hyvän kanssa, pitäisi kyetä tarjoilemaan henkistä mannaa. Tunnetusti ihminen kun ei elä yksin leivästä ja rapakaljasta.
Kajaanin teatterin yksi viime vuosien huikeimmista näytelmistä on ollut Huutavan ääni korvessa, hiljattain teatterinjohtajan tehtävät jättäneen Kristian Smedsin käsialaa. Huutavan ääni oli raju ja rujo puheenvuoro aikamme aatteellisuudesta tai aatteettomuudesta. Se ei taatusti jättänyt ketään kylmäksi; ei edes niillä peräkulmilla, minne alueteatteri sen toi.
Näyttää siltä, että huutavan äänelle on taas kysyntää. Niin keskellä Kainuun korpea kuin laajemminkin. Ei tekisi pahaa, vaikka huutavan ääni kantaisi korvesta itsensä kulttuurista vastaavan ministerin Tanja Karpelan korviin. Ministeriltä on oikeus vaatia ainakin sen verran ymmärrystä sydänmaiden kulttuurinälkää kohtaan, että valtio paikkaisi alueteatterin valtionosuuden vähennysten tuomat aukot.
Yksin valtion rahalla teatteria tuskin pelastetaan, mutta josko tämä herättäisi myös paikalliset päättäjät. Muussa tapauksessa vaara vaanii niin kuin Kristian Smeds jäähyväisnäytelmässään Anton Tshehovin Kolmen sisaressa tuo esille: Ihmiset pannaan pellolle, kulttuurilaitoksilla pyyhitään peppua ja ne siirretään Kuopioon. Näin hieman kaunistellen näytelmä sanomaa siteerattuna.