Esitys uudeksi kaivoslaiksi on kelvollinen kompromissi, joka tuo yli 40 vuotta vanhan lain nykyaikaan. Suuri kaivosalan harmi on suomalaisten yhtiöiden katoaminen lähes kokonaan.
Muutama vuosi sitten kaivoshankkeita tuntui olevan vireillä lähes joka pitäjässä. Talouden taantuman myötä moni niistä on jäissä, jotkut tilapäisesti, osa pysyvän oloisesti. Jossain taas on jatkettu jo kaivoksen avaamiseen asti.
Kiihkeän menon hidastuminen on samalla tarjonnut hallinnollisen aikalisän. Pitkään valmistelussa ollutta ja paljon ristiriitoja nostanutta kaivoslain uudistusta on voitu edistää hieman rauhallisemmissa tunnelmissa.
Alan teollisuuden etupiirit ovat katsoneet lausunnoissaan, että luvassa on merkittäviä kielteisiä vaikutuksia malminetsintään ja kaivostoimintaan. Mutta lähtökohtana ei voi olla, että yhteiskunnassa tällainen toiminta olisi aivan pidäkkeetöntä. Ympäristönäkökohdat ja maanomistajien oikeudet ja muut seikat kuten saamelaisalueen erityisolot on pakko nekin ottaa huomioon.
Muuten meno olisi kuin jossakin vain raaka-aineita tuottavassa kehitysmaassa -- jollaisessa monet Suomessakin aktiivit kansainväliset kaivosyhtiöt ovat tottuneet operoimaan. Suomessa on tarjota vakaa ja turvallinen toimintaympäristö, mutta sen vastapainoksi on otettava huomioon yhteiskunnan muutkin arvot ja intressit.
Sinänsä laki muuttaa merkittävästi nykytilannetta vain mahdollisten uraanikaivosten osalta. Niitä ei avata ilman sijaintikunnan suostumusta ja "yhteiskunnan kokonaisedun" mukaisuutta.
Käytännössä se tarkoittaa, että esimerkiksi merkittävien matkailukohteiden läheisyyteen ei uraanikaivoksia tule. Minkään kunnan ei kannata ottaa riskiä matkailumaineensa pilaantumisesta. Kaikilla muillakin seuduilla uraanikaivoksen avaaminen on hyvin kiistanalaista. Sinänsä on ristiriita siinä, että Suomeen puuhataan uusia ydinvoimaloita, mutta niiden raaka-ainetta ei haluttaisi mistään louhia.
Kunnallisen päätösvallan korostaminen on tässä kuitenkin oikea linja. Ei ydinvoimalaakaan voi tehdä sellaiseen kuntaan, joka ei sitä hyväksy.
Paljon puhetta herättänyt kohta laissa on koneellisen kullankaivuun loppuminen Lemmenjoen kansallispuistossa. Päätös on ymmärrettävä: kaivinkone ja kansallispuisto eivät sovi yhteen. Kaikkia osapuolia tyydyttävää kompromissia ei tällaisessa asiassa ole mahdollista löytää ja pysyvä ratkaisu on tarpeen tehdä.
Odotettavissa on, että Lemmenjoen kullankaivajat löytävät eduskunnasta puolustajiakin. Lakiuudistuksen kokonaisuudessa se on silti vain sivupolku, yksityiskohta.
Oleellisinta on 1960-luvulla aivan eri oloissa laaditun lainsäädännön saattaminen nykyaikaan. On nähtävissä, että kaivostoiminnan merkitys kasvaa jatkossa tuntuvasti. Samalla kyseessä on elinkeinoala, jolla samalla on raskaita ympäristövaikutuksia ja jonka toiminta edellyttää tuntuvia muutoksia laajojen alueiden infrastruktuuriin kuten uusien teiden ja rautateiden rakentamista.
Olisi erinomainen asia, jos suomalaisen kaivosalan keskeiset uudet toimijat olisivat suomalaisia yhtiöitä. Nyt niin ei ole, lukuun ottamatta Talvivaaraa, joka on todella harvinainen esimerkki uuden merkittävän yrityksen syntymisestä.
Tärkeintä silti on, että tämä Pohjois-Suomellekin erittäin tärkeäksi muodostuva ala voi kehittyä suunnitelmallisesti.
Siihen lakiehdotus antaa hyvät edellytykset. Nykyisten kaivoshankkeiden vauhti tosin on ennen muuta kiinni rahoituksesta ja kansainvälisen talouden liikahduksista.