Samaan aikaan kun maassa mietitään, miten luoda uusia työpaikkoja, kaivosalalla uhkana on, ettei tarjolle tuleviin töihin saada tekijöitä. Siihen toimialan nousu ei saa kompastua.
Kaivannaisteollisuuden kyselyn mukaan Suomessa toimiviin kaivosyrityksiin tarvitaan vuoteen 2020 mennessä 5 600 uutta työntekijää. Kun kaivosten ympäristöönsä luomat työpaikat lasketaan mukaan, ala tuo lähivuosina Suomeen jopa 12 000 uutta työpaikkaa.
Ne tulivat kipeään tarpeeseen maassa, jonka talouden osoittimet ja pitkän jakson ennusteet eivät lupaa ruusuisia näkymiä.
Maassa on polkaistu pystyyn lukuisia kaivosalan koulutuksia. Näistä huolimatta näyttää siltä, että ammattiväkeä ei valmistu siihen tahtiin kuin tarve olisi.
Jos koulutusongelma saadaan hoidettua, seuraava pullonkaula on jo syntymässä. Sen aiheuttaa uhka, ettei keskuksista yleensä kaukana sijaitseville kaivospaikkakunnille haluta tulla töihin.
Kaivokset valitettavasti joudutaan perustamaan sinne, missä esiintymä on, eivätkä edes kaupungin valot aina sinne kajasta.
”Vain äärimmäisessä hädässä muutetaan”, kuvasi Kalevassa tilannetta johtaja Eeva Helaakoski Pohjois-Pohjanmaan ely-keskuksesta. Hänen mukaansa suuri ikäluokka oli valmiimpi muuttamaan töiden perässä. Nyt arvostukset ovat toisenlaiset.
Olisi surkeaa, jos toimialan nousu hiipuisi työvoiman puutteeseen. Siihen tilannetta ei saa päästää. Asian korjaamiseksi tuskin on yhtä patenttilääkettä, vaan tarvitaan useampia keinoja.
Kaivospaikkakunnilla pitää olla tarjolla vetovoimaisia asuinpaikkoja muuttoja miettiville, usein perheellisille kaivosammattilaisille. Jos kaavoitus ei pysy kysynnän perässä, jo asuntojen hinnoista tulee nopeasti muuttojen jarru.
Urbaania sykettä ei pieneltä tai keskisuureltakaan paikkakunnalta voi odottaa. Yksi valtti, jolla kaivoskunnat epäilemättä voivat houkutella tulijoita, voi tullakin päinvastaisesta suunnasta: luonnon tarjoamien elämysten esiin nostamisesta.
Aktiivi-iässä olevat aikuiset haluavat asuinkunnaltaan hyviä liikuntapalveluja. Niihin panostettiin jo silloin, kun esimerkiksi Otanmäelle ja Vihannin Lampinsaareen aikanaan houkuteltiin mainareita. Tässä vastuu ei ole yksin kunnilla, vaan myös kaivosyhtiöillä.
Iso vaikeus liittyy asenteisiin: mielikuvissa entisen kotikunnan henki voi olla tunkkainen. Kunnan ilmapiiriä ei muuteta hetkessä, mutta toisaalta kunta, johon muuttaa satoja uusia ihmisiä, muuttuu pakosta.
Todennäköisesti osa uusista kaivostyöntekijöistä tulee kulkemaan töihinsä kaukaa, niin että perhe jää toiselle paikkakunnalle. Joitakin päiviä sitten erikoistutkija Yrjö Myllylä esitti Kalevan Alakerta-kirjoituksessa Oulua paikkakunnaksi, josta ammattiväki kävisi töissä pohjoisten kaivoksilla.
Kaivosyrityksillä tätä vastaan tuskin on mitään, kaivoskunnilla ehkä paljonkin.
Jos kotimainen työvoima ei liiku, katseet kääntyvät väkisin ulkomaille. Kaivosalan ei tarvitse tähytä Puolaan tai Valko-Venäjälle. Tuhansia kaivosalan ammattilaisia asuu vain muutaman sadan kilometrin päässä itärajan takana Kuolan kaivoskaupungeissa.
Olisi yllättävää, jos siellä ei olisi haluja tehdä töitä Suomessa.