Niin muuttuu maailma ja markkinat. Suomessa vain jokunen vuosikymmen sitten auringonlaskun alaksi julistettu kaivosteollisuus onkin nyt yksi maan elinkeinotoiminnan keihäänkärkiä erityisesti Pohjois-Suomessa.
Aikanaan Outokummun malmin louhimisesta lähtenyt kotimainen kaivosbisnes lopahti 1990-luvulla, kun valtio päästi käsistään omistamansa kaivosyhtiöt. Tilalle rynnivät kansainväliset firmat, jotka pyykittävät pohjoisessa isoja läänityksiä. Se oli vikatikki, jota nyt kaavaillaan tilkittäväksi valtion sijoitusyhtiöllä. Keskusta aikoo nostaa asian hallitusneuvotteluihin, kokoomus taas on varoitellut nykyistä kumppaniaan liiasta valtionuskosta.
Sivukivetkin ovat alkaneet sinkoilla, sillä malmien ja mineraalien kaivaminen jättää isot paikalliset arvet äiti maan kupeisiin. Uraani on oma, räjähdysherkkä lukunsa, joka jakaa kunnat ja kansalaiset. Näin siitäkin huolimatta, että koko ajan kasvava siivu suomalaisten pesukoneista pyörii atominhalkaisulla. Talvivaaran uraanin talteenotto olisikin kokonaan uusi päänavaus.
Suomessa on eletty kaivosteollisuuden renessanssia viimeiset kymmenen vuotta. Sitä on vauhdittanut kehittyvien maiden nousu; metallia menee, kun kulutus kasvaa. Rikkauksistamme on tullut kiinnostavia. Kansainvälisten toimijoiden on ollut helppo tulla, sillä geologinen fakta on priimaa ja etsijöiden käytettävissä ja rakenteet ovat kunnossa.
Alas ajettu kaivoskoulutuskin on polkaistu taas käyntiin. Suomi ja muut Pohjoismaat ovat päässeet myös avainasemaan, kun Euroopan unioni yrittää turvata raaka-aineiden omavaraisuuttaan.
Suomi sijoittuu nykyään keulapaikoille kaivosalan vetovoimaisuusarvioinneissa ja kansallisessa mineraalistrategiassammekin panokset ovat kovat. Vuoteen 2050 ulottuvan näkymän mukaan Suomi on mineraalien kestävän kehityksen hyödyntämisen globaali edelläkävijä ja mineraaliala on yksi kansantalouden tukipilareista. Kohtalaisen tuhti tulevaisuuskuva.
Pohjoisesta on tullut uudenlainen Klondyke, jossa kullan lisäksi jäljitetään kokonaista malmien kirjoa. Kittilän kultakaivos suunnittelee jo laajennuksia, Kevitsaa rakennetaan tuotantokuntoon, Kolarin Hannukainen on kannattavuuslaskennassa, Sokli odottaa avaamista, Talvivaara kasvaa kohisten ja Kemin kromikaivoksen tuplaamisinvestoinnit ovat käynnissä.
Pitkän listan yhteinen nimittäjä on se, että lähes kaikki kaivokset, niiden aihiot ja valtaukset ovat ulkomaisten yritysten käsissä. Vain Talvivaaran ja Kemin kaivoksen lipuissa on vahva sinivalkoinen väri.
Kaivosbisnes on kansainvälistä toimintaa. Voitot ja tappiot kulkevat rajojen yli, mutta louhimisen jäljet jäävät kaivosalueelle. Uudelleen henkiin herätetty toimiala on pohjoisessa otettu pääosin riemumielin vastaan. Vastaanotto ei tosin ole täysin särötön.
Kaivokset, luontoarvot, matkailu ja luontaiselinkeinot eivät välttämättä sovi saman taivaan alle. Niiden yhteensovittamisessa on vielä työtä.
Viime aikoina kansainvälisiä kaivosfirmoja on syytetty myös luonnonvarojen riistosta. Lappia ei vielä verrata banaanitasavaltoihin, mutta eipä paljon puutukaan. Savukosken Soklin naapuri Salla masentui täysin Yaran päätöksestä viedä malmi rikastettavaksi Venäjän Kovdoriin. Sallalaisten mielestä pahinta riistoa olisi kuskata fosfaatti kiskojen sijasta putkea pitkin itärajan taakse.
Nämä äänenpainot kovenevat, jos maakunta uhkaa jäädä pelkäksi raaka-aineaitaksi. Kemin kromikaivos puolestaan on huippuesimerkki siitä, kuinka malmiesiintymän varaan voi rakentaa ainutlaatuisen tuotantoketjun. Se olisi täydellinen, jos teräsjätin ympärille olisi kasvanut jatkojalostajia enemmän kuin vain kourallinen.