Joillakin ihmisillä vain on se kyky. Kun Kai Suikkanen astuu vierasjoukkueen pukukoppikäytävältä Raksilan jäähallin ala-aulaan, kääntyvät päät välittömästi Pelicans-luotsin suuntaan. Suikkanen ottaa tyhjän tilan haltuunsa ennen kuin hän ehtii avata suutaan. Suikkasta ympäröi kunnioituksen aura, jota on vaikea selittää sanoilla, mutta jonka olemassaolon aistii aina.
187-senttisen valmentajan atleettinen yleisolemus, jykevä leuka ja rosoinen kielenkäyttö luovat kuvan johtajasta, jonka kanssa ei kannata ajautua törmäyskurssille. Ei arjessa eikä öisessä taksijonossa.
Suikkasen ulkoista olemusta voi analysoida loputtomiin, mutta lopultakin hänen karismansa kumpuaa yksinkertaisista asioista.
Kun pukukopin ovi sulkeutuu ja Suikkanen kohtaa pelaajansa, valmentaja ei esitä mitään. Hän ei tärkeile sivistyssanoilla, solmioilla tai taktisilla termeillä, vaan on joukkueensa edessä - kuvaannollisesti - alasti.
Valmentaja on vain oma itsensä ja puhuu suojattiensa kanssa samaa erikoisviritteistä lätkäjätkien kieltä. Suikkanen vaatii paljon, mutta on myös äärimmäisen rehellinen.
Ja siksi hänen joukkueensa menestyvät.
Elämää veitsenterällä. Suikkasen tapauksessa veitsenterä olisi voinut katketa jo marraskuussa 1998, kun Oulun Lipon toiminnanjohtaja joutui seuran toimiston lähistöllä kolariin. Tavarajunan kirskuvat pyörät jyräsivät auton, mutta eivät Suikkasta, joka ehti hypätä turvaan viimeisellä hetkellä.
"Kun Ilta-Sanomien toimittaja tuli myöhemmin Lipon toimistolle, hän huusi: 'Vittu, nääkö oot elossa?' Koominen tilanne", Suikkanen muisteli Veikkaajassa vuonna 2008.
Kuluvana syksynä Suikkanen säpsähti taas. Tällä kertaa tärsky oli henkinen - mutta vaikutukseltaan silti yhtä voimakas kuin junan töytäisy. Aivan kuin jokin suurempi voima olisi taas halunnut muistuttaa valmentajaa elämän rajallisuudesta.
Jos asiat olisivat edenneet Suikkasen suunnitelman mukaisesti, hän olisi istunut 7. syyskuuta Jak-42-koneessa, joka nousi Jaroslavlin kentältä ilmaan kohtalokkain seurauksin.
Suikkasen työ Lokomotiv Jaroslavlin KHL-joukkueen päävalmentajana päättyi potkuihin marraskuussa 2010.
Todennäköisesti potkut pelastivat hänen henkensä.
Syntynyt onnellisten tähtien alla? Ehkä niin, mutta kaikkia asioita ei Suikkasen elämässä voi selittää pelkällä onnella.
Pelaajana Suikkanen voitti muun muassa olympiahopeaa, kaksi SM-kultaa ja AHL:n mestaruuden. Hän viimeisteli SM-liigan runkosarjassa 179 maalia ja maksoi osumistaan kovan hinnan.
Jos puhuu Suikkaselle tuurista, kannattaa katsoa miestä ensin silmiin ja sitten arpien kirjomia polvia - niitä, jotka on operoitu seitsemän kertaa...
Yhden pelin voi voittaa onnella, ehkä kaksikin, mutta ei sentään mestaruuksia. Valmentajana Suikkanen on vienyt sekä Hokin (2007) että TPS:n (2010) päätyyn saakka. Nyt Pelicans - SM-liigan viime kauden naurunaihe - liitää sarjan kärjessä.
Sattumaa ja säkää? Ei missään nimessä.
Mestaruusjuhlat keväällä Lahden torilla? Ei nyt sentään.