Professori Hannu Mustakallio on kirjoittanut seikkaperäisen historian Oulun Diakonissalaitoksen ensivaiheista. Teos antaa hyvän kuvan suomalaisen laitosdiakonian malleista, haasteista ja ensi vaiheista.
Evankelinen diakonia ja sisälähetys syntyivät Saksassa 1800-luvun alussa. Sieltä uudet ajatukset levisivät Ruotsiin, jonka ensimmäinen diakonissalaitos aloitti toimintansa 1851.
Diakoniatyö kiinnosti myös suomalaisia. Tiettävästi Limingan kirkkoherra Aron Gustaf Borg (1810-1908) vieraili ensimmäisenä suomalaisena Saksan Kaiserwerthissa tutustumassa sikäläiseen diakonissalaitokseen.
Borg laati Kuopion hiippakunnalle vuoden 1852 matkastaan kertomuksen, jossa hän päivitteli paikkakunnan mitättömyyttä. Kaiserwerth oli "tuskin puolen Praahen kaupungin vertainen". Mutta oleellisinta olikin se, että siellä oli diakonissalaitos.
Uudet aatteet tulivatkin ennen pitkää myös Suomeen. Rikas leski Aurora Karamzin (1808-1902) perusti1867 Helsingin Diakonissalaitoksen. Vastaava laitos tuolloin toimi jo Pietarissa, josta pääasiallisin tuki suomalaislaitoksellekin tuli. Liminkalaissyntyinen Emma Wichmann vihittiin 1873 ensimmäisenä Helsingin diakonissalaitoksesta valmistuneeksi diakonissaksi.
Tämän jälkeen syntyi muita diakonissalaitoksia. Niihin oli otettu mallia Saksasta ja Ruotsista. Vaikka Ouluun ei saatu vielä diakonissalaitosta, Ouluakin niissä sivuttiin. Helsingin Diakonissalaitoksen uutena johtajattarena aloitti nimittäin 1883 kauppaneuvos J. W. Snellman G:sonin tytär Lina (Sofia) Snellman (1846-1924).
Naisen asema ja diakoniatyö puhuttivat 1800-luvun lopussa kirkkoa. Oulun puolessa vaikutti 1880-luvulla joukko aktiivisia suomenmielisiä naisia, jotka aloittivat kristillissosiaalisen toiminnan kehittämisen kotiseudullaan.
Diakoniakysymys oli esillä myös 1890 Oulun synodaalikokouksessa. Senaatti vahvisti 1893 Kuopion hiippakunnan kirkollisen diakonaatin, joka oli yksi askel kohti Oulun diakonissakotia.
Vihdoin Oulun diakonissakoti avattiin 1896 Pienen Uudenkadun varrella talossa 42. Oppilaitoksella ja sen sairaalalla olivat vihdoinkin asianmukaiset tilat. Kodin ensimmäinen johtajatar oli Selma Stenbäck (1896-98). Myöhemmin laitokselle tuli johtaja. Ensimmäisenä johtajan tehtävää hoiti A. W. Wallin (1897-1903).
Oppilaitos rahoitti toimintansa lahjoituksin, joita saatiin rikkailta kauppiailta, mutta myös kaupungin viinavoittovaroilla. Vaikka myös kolehdeilla, ompeluseuroilla, jäsenmaksuilla oli merkityksensä, sairaanhoidosta saaduilla maksuilla oli vuosien mittaan yhä suurempi merkitys.
Koulutus diakonissaksi kesti muutaman kuukauden. Ensimmäisillä kursseilla aloitti kuusi oppilasta, joista kolme jätti opintonsa sikseen. Vuonna 1897 päästötodistuksen sai vain kolme oppilasta. Yksi heistä oli Oulusta ja yksi Raahesta.
Diakonissoja kuitenkin valmistui. Ensimmäisen maailmansodan loppuun mennessä valmistuneita oli jo 120. He sijoittuivat Kuopion hiippakunnan seurakuntiin diakonissoiksi.
Oppilaaksi ei sopinut hakea kenen tahansa. Iältään hänen piti olla noin 20-40 vuotta vanha. Hän tarvitsi, jos mahdollista, jonkun pappishenkilön lausunnon sekä monia muitakin todistuksia.
Jo oppilaitoksen hakuilmoitus antoi osviittaa siitä, millaisia nuoria naisia laitokseen haettiin. Vuoden 1902 hakuilmoituksessa johtaja Wallin kirjoitti: "Ne kirkollis- ja kristillismieliset naiset, jotka tuntevat Jumalan kutsumusta antautua kärsivien palvelukseen jättäkööt kartoittamattomat hakemuskirjansa ennen 1 p. elokuuta kodin johtajattarelle----"
Sairaiden hoito oli yksi Diakonissakodin kasvava työsarka. Se tuotti myös yhä enemmän tuloja. Sairaalan potilaista huomattava osa oli oululaisia ja oulujokisia, mutta muualtakin heitä oli.
Vuonna 1904 potilaita oli 262, joista 78 (29,7%) Oulusta ja Oulujoelta. Vuonna 1916 potilaita oli 591, joista 162 (27,6%) mainituista kunnista. Sairaalan ensimmäisenä lääkärinä toimi Konrad Relander (1896-98).
Laitoksen toiminta ei rajoittunut tähän. Diakonissakoti teki paljon muutakin hyvää työtä, kuten esimerkiksi harjoitti köyhäinhoitoa.
Vaikka Mustakallion teos on tutkimus ja sisältää paljon uutta asiatietoa oululaisesta terveydenhoidosta ja sosiaalipolitiikasta, se on varsin luettava.
Teos sisältää runsaasti mielenkiintoisia Oulun historiaan liittyviä kuvia ja muuta kuvamateriaalia, kuten kirjeitä ja lehtileikkeitä. Kun taitosta on vielä vastannut alan spesialisti Veikko Kallio, käsillä on mielenkiintoinen lukupaketti.
Teoksen lopussa on hyvä henkilöhakemisto. Siellä on myös kronologinen esitys aiheeseen liittyvistä keskeisistä tapahtumista sekä kymmenen liitettä, lyhenteet ja luettelo taulukoista, asetelmista, kartoista jne. Teos täydentää Oulun kaupungin historiaa.