Puolustusvoimat vähentää rahapulassa joukkojaan. Keskittämisten ja säästöjen paineissa poliisi vetäytyy harvaan asutuilta seuduilta.
Rajavartiolaitos karsii pohjoisessa joukkojaan ja siirtää harvenevaa väkeään Kaakkois-Suomen rajanylityspaikoille.
Sivistysvaltio sahaa yleiseen turvallisuuteen vaikuttavia peruspilareitaan hitaasti, mutta varmasti.
Jos mittasuhteita tarkastellaan julkisen myllytyksen perusteella, talousahdingossa 1990-luvun laman syvyyksissä kyntävässä maassa tavallisten ihmisten murheet ovat hyttysen surinaa.
Mitä muuta voi päätellä muun muassa susien ympärillä käytävästä kohkaamisesta? EU:n määräämä suurpetopolitiikkaa on ollut alusta saakka susi, mutta jokaiselle eläinlajille laadittuja hoitosuunnitelmia on yritetty laittaa nöyrästi täytäntöön yhteisön suunnalta väijyvien rangaistusten pelossa.
Suden kohdalla ainakin yksi asia on tullut hyvin nopeasti todistetuksi. Pelkästään ylhäältä annetuilla käskyillä asioita ei saada kuntoon.
Susien hoitosuunnitelmaa ollaan kiireesti päivittämässä. Avuksi on otettu Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti. Sen ensimmäiset arviot lupailevatkin parempaa lopputulosta. Alkuvaiheessa on havaittu, että myös syrjäisimpienkin seutujen ihmiset on huomioitava paremmin petopolitiikkaa uudistet-taessa.
Lisätietoa on luvassa syksyllä, jolloin alkaa valjeta, miten asukkaiden intressit voitaisiin huomioida paremmin ja saada heidät hyväksymään myös vahinkoja tekevien petojen oleskelu luonnossa.
Susikantaa on yritetty vaalia pontevasti, mutta tulokset ovat jääneet melko laihoiksi.
Ruralia-instituutin keräämän aineiston mukaan viimeisen viiden vuoden aikana metsistä on kadonnut 200 sutta selittämättömällä tavalla. Vain vajaan parinkymmenen pedon tiedetään varmuudella kuolleet salametsästäjien luoteihin.
Muutamien metsästäjien toilailut ovat paljastaneet, että salajahti ei ole aivan tuulesta temmattua puhetta.
Törkeydessään laittomat teot ovat tuomittavia, mutta koko suuren harrastajajoukon leimaaminen on väärin.
Nyt olettamus on, että suurin osa kadonneista pedoista olisi otettu päiviltä omin luvin.
Väittely on kuitenkin ilmaan huitomista, sillä petojen määristä esitetään niin poikkeavia lukuja. Totuus on sen mukainen kuka susien jälkiä on luonnossa käynyt laskemassa.
Miten maaseudun ihmiset saadaan ymmärtämään, että heidän elinkeinojaan, koiriaan ja lapsiaan uhkaaville hukillekin on löydyttävä elintilaa?
Kun viranomainen on katoavaa kansanperinnettä haja-alueilla, kuka valvoo, ettei erämaissa oteta tulevaisuudessa entistä useammin lakia omiin käsiin?
Petojen kohdalla keskustelua on käyty niin monta vuotta, että ihmiset ovat kyllästyneet löysiin puheisiin.
Pääkaupungissa on helppo julistaa, että tarvittaessa poikkeuslupia löytyy nopeasti ja häirikköeläimet voidaan poistaa.
Esimerkiksi petojen kanssa vuosikaudet kamppailleet poromiehet tietävät kuinka lujassa poikkeusluvat ovat ja millaisen työn niiden suomin valtuuksinkin pedon nitistäminen vaatii.
Surkuhupaisinta on se, että samalla kun Suomi ja Ruotsi yrittävät EU:n pelossa pitää susiaan hengissä, idässä meininki on toinen. Venäjän Karjalassa sudesta maksetaan yhä kunnon tapporaha.
Yhteiskunnan myllerrystä seuratessa alkaa tuntua yhä selvemmältä, että mitä kiireellisimmin hoitosuunnitelmaa olisi syytä alkaa laatia vielä kairoissa sinnitteleville viimeisille ihmisille.
Heidän huolensa näyttää hukkuvan kuin huutavan ääni korpeen.
Syrjäseutujen turvallisuuskin on jäämässä yhä enemmän omavalvonnan varaan. No, sehän on nykyaikaista.