Suomi on elänyt nykyisten rajojensa kanssa toisen maailmansodan päättymisestä saakka, lähes 60 vuotta. Sodan hävinnyt maa luovutti voittajalle Sallan, paloja Kuusamosta, Petsamon eli toisen kokonaisen käsivartensa ja Karjalan.
Karjalan menetys Neuvostoliitolle teki kipeää. Karjalaa oli 1800-luvun alussa kutsuttu Vanhaksi Suomeksi. Sen laulumailta oli lähtöisin runollinen käsitys kansasta. Karjalalla oli ollut suuri taloudellinen merkitys ennen sotia.
Ei ymmärretty, miksi naapuri saneli ehdot niin koviksi. Rauhansopimusta pidettiin vääryytenä, jonka korjaamisesta alettiin puhua heti 40-luvulla. Tosin pienellä äänellä.
Tasavallan poliittinen todellisuus ei sallinut mekkalointia Karjalan palauttamisella. Sota oli osoittanut, että Neuvostoliitto kannatti pitää hyvällä päällä, mieluiten yya-sopimusnipulla leyhytellen.
Virallinen Suomi vaikeni, vaikka tunnusteluja kahden maan johtajien kesken tiedetään 60-luvulla käydyn. Kekkonen taisi odottaa Karjalan palauttamista turvatakseen presidenttiytensä 1962, mutta Hrushtshov postittikin nootin.
Moni evakko uskoi palaavansa. Raivoraitis Johannes Virolainen uhkasi kulauttaa pullon viskiä samana päivänä, kun Karjalasta tulee taas osa Suomea. Juomatta jäi peukalon kokoinen minipullo.
Puhe Karjalasta kuulostaa nostalgialta, joutavalta kaipaukselta. Kreikan nostos tarkoittaa kotiinpaluuta, algos tuskaa.
Pahimmillaan nostalgia välkkyy kuin mummon kudonnainen, kultareunaisena haikeutena. Parhaimmillaan se on menneen ja nykyisen välistä keskustelua, vuoropuhelua aikojen yli. Menneen ajan paaluttamaa nykyaikaa.
Siirtokarjalaisten jälkeläiset ovat olleet ahkeria pitäessään Karjalaa esillä historiallisena ja nostalgisena tosiasiana. Internetissä toimiva Pro Karelia on laatinut tohtorivoimin palautussuunnitelman, reformin. Pro Karelia pitää Venäjää kutakuinkin demokratiana, jonka kanssa voisi neuvotella pakkoluovutettujen alueiden palauttamisesta.
Vaan onko Karjalalla enää merkitystä?
Karjalasta on tullut pienelle puuhajoukolle sielun tila ja palauttamisesta pohdiskelun kohde. Enemmistölle suomalaisista se ei tarkoita mitään, ei puhuttele.
Enemmistö katsoo asiaa tämän hetken todellisuudesta. Suomi tulee toimeen ilman lisämaata, Kannaksen viljaa, Muolaan peltoja. Eikä Karjala ole ainoa laatuaan. Euroopassa Puola, Unkari ja Tshekkoslovakia ovat menettäneet alueitaan, muun muassa.
Venäläiset eivät tiedä Karjalan koskaan kuuluneen Suomeen, tuskinpa suomalainen nuorempi polvikaan.
Muisti onkin Karjalan tärkein merkitys. Euroopan historiallinen muisti on pientä ja paikallista, ei suurta ja yhteistä. Menetetyn Karjalan kaltaisia asioita ei kannattaisi kadottaa. Niiden muistamisessa kiteytyy toivottavasti eräs nykyisen Euroopan lähtökohdista: jokainen tulee erilaisesta taustasta erilaisine näkemyksineen.