Nuoret lukijat, kenties Pyhiksen raadin jäsenetkin, yhdistänevät Levyraadin ennen kaikkea Jukka Virtaseen, joka juonsi ohjelmaa vuosina 1981-1997. Rakel Lignellin (2002-03) ja Ruben Stillerin (2003-05) versiot tuskin ovat ehtineet syöpyä kenenkään mieleen.
Ennen Virtasen kautta Levyraatia isännöi kuitenkin 19 vuoden ajan yksi mies, Jaakko Jahnukainen, joka samaistettiin ohjelmaan vielä kiinteämmin. Kekkoslovakian yhtenäiskulttuurissa hän kohosi koko kansan Jahnuksi, isähahmoksi, jonka juontamaa raatia seurasi parhaimmillaan yli kaksi miljoonaa katsojaa.
Jazzmuusikkona toiminut Jahnukainen loikkasi television puolelle maamme ensimmäisten tv-uutisten lukijana. Pari vuotta myöhemmin hän ideoi ja perusti Levyraadin (samantyyppisiä ohjelmia oli tosin jo pyörinyt Yhdysvalloissa ja Britanniassa).
Syksyllä 1961 alkaneen show'n perusajatus oli alusta pitäen sama: viisi raatilaista arvioi uutuuslevyjä - aluksi kappaleita pisteytti myös parinkymmenen hengen studioyleisö - ja keskustelee niistä. Jahnukaisen tavoitteet olivat jopa valistuksellisia. "Levyraati tarjoaisi vaihtoehtoja sekä nuorille että vanhoille, vähän laajentaisi musiikkinäkemyksiä. Tää oli se perusajatus", hän kertoi Soundi-lehden haastattelussa vuonna 1980.
Ajan jazzdiggareiden tapaan Jahnukainen ei kuitenkaan itse ollut kovin avarakatseinen, ainakaan mitä rockmusiikkiin tuli. Hän rikkoi Levyraadissa inhoamansa The Cougarsin ja The Soundsin rautalankalevyt ja haukkui kirjoituksissaan muun muassa Beatlesia: "Uskon, että tuollainen kastraattiujellus ottaa aivoon jokaista tervettä miestä." (Iskelmä 1/65)
Sitten ärhäkälle elitistille tapahtui jotain. 70-luvun lopulla Levyraadin seuraamisen aloittanut katsojapolvi kohtasi humaanin ja maltillisen miehen, jolta riitti ymmärrystä jopa punkrockille. "Punk on varmasti jollain lailla vienyt kevyttä musiikkia eteenpäin. Siitä on tullut yhteiskunnallisesti tiedostavaa... Toivon Levyraadin muokkaavan ihmisten mielipiteitä suvaitsevammiksi erilaisia ajatuksia ja aatesuuntia kohtaan." (Soundi 10/80)
Ennakkoluulojen kaataminen jäi kesken, kun Jahnukainen kuoli sydänkohtaukseen 8. lokakuuta 1980. Toki hän oli loppuun asti jazzin ja klassisen kannattaja pitäen niitä kehittyneempinä musiikkimuotoina kuin "yksinkertaista" bluesia ja rockia. Hänellä olikin tapana ujuttaa tavan takaa Levyraatiin jazz-kipale, jonka raatilaiset sitten liikuttavan yksimielisyyden vallitessa äänestivät voittajaksi. Muitakin tyypillisyyksiä ohjelmassa oli, kuten:
VakiojäsenKlaus Järvinen, Oulunkylän popjazz-opiston rehtori, joka huuli vinossa haukkui lähes kaikki rockesitykset soitto- ja laulutekniikan puutteesta.
VakiojäsenTapani Ripatti, moottoriturpainen dj, jonka puhetulva hyytyi vain silloin kun hän heittäytyi "teräväksi" ja pohti esimerkiksi Se-yhtyeen kappaletta viiltävän ivallisesti: "Mä kysyn vaan: Kenelle tämä on tehty?"
VakiojäsenPirkko Liinamaa, jonka iloisesti kaakattavasta olemuksesta ei löydy pahaa sanottavaa.
Ulkomaisten biisien elävöittäminen raatilaisten ilmeitä näyttämällä. Toisinaan nähtäville saatiin valokuva artistista. (Musiikkivideot olivat lapsenkengissään.)
Kotimaisten biisien elävöittäminen pönöttävillä studioplaybackeilla, poikkeuksena Maukka Perusjätkän Säpinää, jota elävöittivät koppalakkeihin ja sukkanauhaliiveihin sonnustautuneet neidot, moottorisaha sekä yleinen kaaos. Ymmärtäväisesti punk-nuoriin suhtautunut Jahnukainen sai esityksestä vähemmän ymmärtäväistä palautetta: "Mua syytettiin Hitlerin propagandasta ja kuristusmurhan aiheuttamisesta."
Nollan pisteen antamiskielto, jota rikkoi tiettävästi vain Lenita Airisto. Biisi oli Kollaa kestää -yhtyeen Kirjoituksia kellarista.