Meitä historiantutkijoita Urho Kekkonen ei lakkaa kiinnostamasta. Erilaisten säätiöiden toiminta on puolestaan joutunut luupin alle kun toimittajat ja viranomaiset ovat asiasta kiinnostuneet.
Historian penkominen on eräänlaista salapoliisityötä ja tutkivaa journalismia sekin. Vielä kymmenen vuotta sitten huhuttiin, että muuan kepun K-linjan hallinnoima säätiö rahoitti Paavo Väyrysen presidentinvaalitaistelua.
Mistä säätiöstä olikaan kysymys?
Poliittisen rahan liikuttelu sotien jälkeisessä Suomessa oli maan tapa. Kommunistit saivat ruplia Neuvostoliitosta ja sosiaalidemokraatit dollareita lännestä. Myös suomalainen elinkeinoelämä sijoitti SDP:n kautta varoja kommunismin vastaiseen toimintaan.
Juho Kusti Paasikivi oli presidentti, jonka kanssa neuvostoliittolaiset saattoivat asioida. Mutta Kekkonen oli jo 1940-luvulla Moskovan tiedustelumiesten erityisessä suosiossa. Kekkosta tarkkailleet toimihenkilöt saattoivat kertoa Moskovassa, että Kekkonen on "viisas, ovela ja järkevä poliitikko".
Kekkosen ensimmäinen yritys presidentiksi vuoden 1950 vaaleissa oli vastoin yleistä luuloa varsin totinen yritys. Maalaisliiton Vihtori Vesterinen kävi Paasikivelle juoruamassa, että Kekkosella oli peräti kolmen miljoonan vaalirahoitus. "Mistä rahat ovat tulleet?" Eivät puolueelta.
Itse presidentinvaalitaistelun aikana huomiota herätti Neuvostoliiton asenne ehdokkaisiin. Paasikiveä röykytettiin olan takaa, mutta Kekkosesta ei sanottu pahaa sanaa.
Hertta Kuusisen mukaan Paasikivi ei koskaan ollut ollutkaan Suomen ja Neuvostoliiton välisten todellisten ystävällisten suhteiden linjalla.
Paasikivi voitti vuoden 1950 vaalit, mutta kuuden seuraavan vuoden aikana Neuvostoliiton tuki Kekkoselle vain vankistui. Vuoden 1956 presidentinvaalien aikana KGB:n miehet Mihail Kotov ja Viktor Vladimirov puuhastelivat eduskuntatalon liepeillä Kustaa Vilkunan ja Arvo Korsimon neuvonantajina. Kekkonen valittiin presidentiksi täpärästi äänin 151-149.
Neuvostoliiton osallisuudesta vuoden 1962 presidentinvaaleihin järisyttävin tieto on Moskovan arkistoista löytynyt pöytäkirja, jonka mukaan Kekkonen oli saanut Neuvostoliitolta kymmenen miljoonaa markkaa vaalityöhön. NKP:n keskuskomitea hyväksyi Korsimon rahanpyynnön. Pöytäkirjassa puhutaan "lisäavusta", joka viittaa, että kysymys oli johonkin mittaan vakiintuneesta käytännöstä.
Maalaisliiton "virallinen" historiankirjoitus kommentoi vaivautuneesti Kekkoseen liittyviä raha-asioita.
Poliittisen rahoituksen historia on ylipäätään kirjoittamatta. Sekä rahan pyytäjän että sen lahjoittajan maine mustuu, jos ja kun huhut vahvistuvat tosiksi. Vasta viime vuosina jotkut työmarkkinajohtajat ovat tohtineet muistella, miten SDP:n oikeisto sai "vaaran vuosina" rahaa teollisuuden salaisista kassoista.
Riitaisan SDP:n puheenjohtaja Emil Skog osasi jo vuonna 1956 anella Tehtaankadulta omalle ryhmäkunnalleen "finanssiapua" venäläisten maalaisliitolle myöntämistä varoista. Kyse oli kaikesta päätellen Korsimon hallinnoimista varoista, jotka eivät olleet puolueen virallisen johdon valvonnassa.
Vuonna 1956 näet perustettiin erityinen Maaseudun Yhteisvaliokunnan säätiö, joka oli leimallisesti K-linjan - Kekkosta tukevien maalaisliittolaisten - hanke. Korsimon kotona oli kassakaappi täynnä setelipinkkoja. "Ei sinne kuitei tarvita", Korsimo itse luonnehti tilinpitoaan.
Säätiö oli luotettavissa käsissä. Vuonna 1961 hallitukseen kuuluivat Raision vuorineuvos K. E. Kivivuori puheenjohtajana, ministerit Kauno Kleemola ja Ahti Karjalainen, kunnallisneuvos Kalle Joukanen ja kanslianeuvos Arvo Korsimo. Sihteeri oli maisteri Jouko Loikkanen ja rahastonhoitaja ekonomi Reijo Vähätiitto. Tilit tarkastivat varatuomari Matti Kekkonen ja toimittaja Johannes Huumo.
Kivivuoren yrityksessä oli erityinen "musta tili". Kirjanpidon "ulkopuolella olevista varoista piti neiti N. kirjaa", Kivivuori valaisi vaimolleen asiaa kesällä 1961. Mustan tilin kautta kulki niin paljon rahaa, että sitä piti kierrättää Sveitsin kautta.
Vuonna 1961 säätiö maksoi Kekkosta koskevan kirjasen levittämisen 1 300 000 kappaleen painoksena jokaiseen kotiin Suomessa. Lisäksi maksettiin neljän mainoselokuvan tekeminen. "Sääntöjen edellyttämiin tarkoituksiin" käytettiin tuon vuoden aikana 112 miljoonaa sen aikuista markkaa.
Skogilaisten vuonna 1959 perustamasta uudesta puolueesta, Työväestön ja Pienviljelijöiden liitosta (TPSL), tuli pian ruplarahoitteinen. Syksyllä 1960 skogilaisten määräysvaltaan jäänyt SAK pyysi ja sai NKP:n keskuskomitealta kymmenen miljoonan markan avustuksen. Leskisläisten kilpaileva keskusjärjestö SAJ vastaanotti samaan aikaan dollareita lännestä.
Vaikka Kekkosen ja neuvostoliittolaisten taloudellisesta yhteistoiminnasta aikanaan tiedettiin kaikenlaista - ja huhuttiin vielä enemmän - todisteita näistä puuhista ei ollut. Niiden ilmaantuminen julkisuuteen olisi ollut poliittista dynamiittia.
Tämä poliittisen historian kannalta kiinnostava säätiö toimii edelleen. Mikko Kämäräinen on puheenjohtaja ja varalla Pekka Perttula. Hallituksen jäseniä ovat Jouko Loikkanen ja Reijo Vähätiitto. Mitähän säätiö tekee nykyään?
Toivottavasti säätiö järjestää tiedotustilaisuuden tai ainakin julkaisee historiikkinsa meidän tutkijoiden iloksi.