Elokuvahistoria ei osaa arvostaa Victor Flemingiä. Hän oli ohjaaja, jonka käsialaa ovat 70 vuotta täyttävät Hollywoodin kulta-kauden klassikot, Tuulen viemää ja Ihmemaa Oz.
Kun kuolemattomiksi tuomittuja fantasioita taas muistellaan, on syytä tutustua myös ohjaajaan, jolle lankesivat ne raskaimmat työt.
"Hyvä näyttelijä on sellainen, joka ammattia kysyttäessä katsoo alaspäin, potkaisee kiveä ja mutisee häpeissään olevansa näyttelijä."
Näin kiteytti Victor Fleming sellaisen persoonallisuuden, joka osaa mutta ei ylpisty. Flemingin viittasi hyvään kaveriinsa Spencer Tracyyn, mutta samaa sakkia olivat myös Tuulen viemää -sankari Clark Gable ja pioneeriaikojen akrobaatti Douglas Fairbanks. Flemingillä oli iso osa heidän urakehityksessään.
Kun televisiossa esitettävästä Tuulen viemää -eepoksesta puhutaan, ylisanoista ei ole pulaa. Sehän on väreillä ja kankailla kyllästetty sisällissodan ja hullun rakkauden melodraama.
Tekijöiksi ilmoitetaan yleensä tuottaja David O. Selznick, jolle Margaret Mitchellin "amerikkalainen raamattu" oli pakkomielle, ja yhtiö MGM, jossa vanhan sananlaskun mukaan oli tähtiä enemmän kuin taivaalla.
Rasismia ja naisvihaa
Tuulen viemää on kastijaolle myötämielinen, rasistinen ja naisvihamielinen suurelokuva, jossa on niin runsaasti hyviäkin puolia, että se on säilyttänyt asemansa.
Elokuva on vanhan Hollywoodin suurin voimannäyte, jonka mittakaavasta ei enää panna paremmaksi.
Tuulen viemää on myös - yhdessä Casablancan kanssa - historian merkittävin kulttielokuva. Sitä katsotaan yhä uudestaan, repliikit opetellaan ulkoa, ja koko paketti kulkeutuu sukupolvilta toisille.
Elokuvatutkija ja feministi Molly Haskellin uunituore kirja Frankly, My Dear on yritys ottaa haltuun sivistyneissä naiskatsojissa ristiriitaisia tunteita herättävä elokuva älyllisesti. Se on akateeminen rakkauskirje kaikkien aikojen elokuvalle.
Michael Sragow taas on tehnyt Fleming-kirjansa erityisesti miehille, jotka arvostavat klassisen Hollywoodin virtaviivaista menoa ja löytävät isostakin melodraamasta sen kovimman ytimen.
Ranskalaisten syytä
Sopii muuten syyttää ranskalaisia siitä, että nimi Victor Fleming on nykyään tuntematon. Sikäläiset filmihullut arvostivat 1950-luvulta lähtien omaa persoonaansa tehdastuotteiden kautta ilmaisevaa taiteilijaa. Fleming ei kuulunut sakkiin.
Hän oli aitoamerikkalainen miesten mies: mekaanisesti pätevä autourheilun, lentämisen ja metsästyksen ystävä. Hän aloitti pioneerivuosina 10-luvulla ja ystävystyi sellaisten heimolaistensa kuin Allan Dwanin, Henry Hathawayn ja Howard Hawksin kanssa. Nämä miehet uskoivat, että elokuva on "kauneutta liikkeessä" eikä mitään runonlausuntaa. Eivät kai ne muuten olisi "motion pictures" (liikkuvat kuvat).
Herrat toivat toiminnan ja suuret maisemat elokuviin ennen kuin Euroopasta tulleet draamataiteilijat alkoivat leikkiä valon ja varjon kummituksilla ja freudilaisella syväpsykologialla.
Rakkaus ja kriittisyys
Tuulen viemää ja Ihmemaa Oz näyttivät, että Fleming osasi ohjata myös naisia. Hän oli ammattimies, joka teki parasta mahdollista jälkeä sen jälkeen kun taiteellisiin yksityiskohtiin juuttuneet riitapukarit oli potkaistu studion ovesta mäelle.
Elämäkerta on ensimmäinen yritys ottaa rautainen ammattilainen Victor Fleming vakavasti. Molly Haskellin kirja osoittaa, että kulttielokuva voi rakastaa palavasti ja samalla olla etäisen kriittinen. Kummatkin ovat komeita kunnianosoituksia Hollywood-elokuvista suurimmalle.
Tuulen viemää TV2:ssa maanantaina 13.7. klo 19.50. Tarinaa jatkava minisarja Scarlett alkaa TV2:lla maanantaina 20.7.