44 vuotta ensimmäisen Bond-elokuvan, 007 ja Tohtori No:n (1962) jälkeen harva Bond-fani olisi uneksinut näkevänsä kunnon filmatisointia Ian Flemingin ensimmäisestä Bond-romaanista, Casino Royalesta.
Se on filmattu kaksi kertaa aikaisemmin: amerikkalaisena tv-jaksona vuonna 1954 sekä camp-tyylisenä agenttiparodiana vuonna 1967.
Juuri Bond-instituution kohdalla fanien mielipiteet menevät useimmiten pahasti ristiin.
Kuka on kaikkien aikojen paras Bond-näyttelijä ja paras Bond-elokuva, riippuu useimmiten siitä kehen on omassa nuoruudessa vahvimmin samastunut.
Casino Royale on aiempaa keltanokkamaisemman Bondin (Daniel Craig) ensimmäinen tehtävä, jonka alkumetreillä hän ansaitsee historiallisesti kaksoisnolla-tappolupansa.
Silti Bond on esimiehensä M:n (Judi Dench) sanoin "tylppä instrumentti", jonka mahdollisuudet selvitä hengissä kentällä ovat sangen vähäiset.
Daniel Craigin tulkinnassa James Bond on kaikkein inhimillisimmillään koko sarjan historiassa. Alussa 007 ei välitä elääkö vai kuoleeko. Hän vuotaa verta, tekee naiiveja arviointivirheitä ja maksaa niistä kalliit oppirahat.
Bond miltei kidutetaan kuoliaaksi, oman miehuutensa kustannuksella.
Kaikkien näiden kokemusten myötä hänestä kehittyy se James Bond, jonka me kaikki tunnemme
Vaikka käsikirjoitus tarjoaakin hersyviä vinkkejä Bondin klassisiin tunnusmerkkeihin, toiminta ei ole yllättäen tässä pääosassa, vaan hienovarainen henkilöohjaus.
Bond saa tehtäväkseen jäljittää kansainvälisten terroristien ikioma rahanpesijä, Le Chiffre (Mads Mikkelsen).
Alun painovoimaa uhmaava takaa-ajo Madagascarissa on suorastaan henkeäsalpaavan kihelmöivä.
Tarinan kuluessa Bond kiintyy vastustamattomasti valtiovarainministeriön sensuelliin tarkastajaan, viileään Vesper Lyndiin (Eva Green) ja osallistuu ökykasinossa elämää suurempaan pokeripeliin.
Huolimatta huolitellusta käsikirjoituksesta, Casino Royale ei olisi lähelläkään napakymppiä ilman kelpo Bond-tulkintaa. Pantterimaisen vetreä Daniel Craig onnistuu tehtävässään erinomaisesti, uhmaten urheasti skeptikkojen kyynistä ivaa.
Verisesti kyynelehtivä Mads Mikkelsen ja tunteikas Eva Green onnistuvat hienosti keskeisissä rooleissa pääpahiksena ja lemmenintressinä.
Martin Campbell kohoaa Casino Royalella ohjaajauransa huippusaavutukseen.
Stuart Bairdin leikkaus antaa kerronnalle hekumoivaa rytmiä, jota David Arnoldin retro-henkinen musiikki entisestään korostaa.
Itse en edes huomannut Bond-sarjan pisintä kestoa. Casino Royale ei ole pelkästään loistava Bond, se on ylipäätänsä loistava elokuvakokemus. Pitkästä aikaa katsoja voi jälleen välittää James Bondin kohtalosta, etenkin kun tarina jatkuu seuraavassa elokuvassa.