Vaalien jälkeinen viikko on herkullista aikaa tarkkailijoille. Jälkipyykkiä pestään isoilla koneilla -- ja puhdasta tulee. Maa suorastaan vilisee viisaita poliitikkoja, jotka tietävät prikulleen, miksi häviäjät hävisivät ja voittajat voittivat. Voi sitä jälkiviisauden määrää, mitä tälläkin viikolla on nähty.
Vaalien jälkeinen kritiikki on olennainen ja yleisesti hyväksytty osa poliittista keskustelua. Politiikassa toimivat tietävät sen, ja heidän on pakko suvaita sitä, vaikka vaalipäivän jälkeisen viisauden määrä takuulla ällöttää kaikkia niitä, jotka joutuvat säälimättömän kritiikin kohteeksi.
Sivustaseuraajalle tulee väistämättä mieleen, miksi kaikkea tuota vaalien jälkeistä viisautta ei otettu käyttöön jo ennen vaaleja. Tappiot olisivat silloin paljon pienempiä ja voitot vielä komeampia.
Otetaanpa esimerkiksi vaikka Matti Vanhanen, jota monet keskustalaiset ovat lyöneet muutaman päivän talikolla päähän. Vanhanen on saanut kuulla kunniansa kirvelevästä vaalitappiosta.
Hän on arvostelijoiden mukaan tunteeton puupökkelö, joka suoltaa monotonisella äänellä asiantuntevia lausuntojaan. Mikään hänessä ei innosta eikä sytytä. Vanhasen vaihto uuteen puheenjohtajaan 2010 on jo poliittisesti diskontattu.
Mutta kenessähän vika oikein on? Eikö se keskustan tappio tullut siitä, että kannattajat pettivät, kun he eivät menneet äänestämään keskustaa? Ei, vaikka sillä oli Vanhasen vastapainona värikäs puoluesihteeri Jarmo Korhonen ja tunnettu kahden kärjen taktiikka.
Nyt tuotakin taktiikkaa ja vaalipäällikkö Korhosta haukutaan. Jos kahden kärjen taktiikka oli väärä valinta, miksi jälkiviisaat eivät lopetuttaneet sitä ennen vaaleja. Kai siksi, että sen luultiin purevan äänestäjiin. Jos se olisi purrut, sitä olisi nyt pidetty viisaana taktiikkana.
Entä kuka on valinnut keskustalle harmaan puoluejohtajan yksimielisesti jo kolme kertaa? Keskustan puoluekokous, joka edustaa kenttäväkeä laajasti. Vanhanen ei kelvannut takavuosina värittömyytensä takia sen paremmin puoluesihteeriksi kuin puheenjohtajaksikaan keskustalle. Nyt nähdystä ja kuullusta kritiikistä voi vain päätellä, että puolue teki kaiketi väärän ratkaisun valitessaan 2003 Anneli Jäätteenmäen jälkeen Vanhasen?
Samaa voi kysyä sosiaalidemokraateista. SDP:n kannatus oli laskenut useissa vaaleissa, ja siksi puolueelle valittiin viime kesänä uusi johto. Eero Heinäluoma pakotettiin eroamaan vapaaehtoisesti. Vain yksi entinen varapuheenjohtaja sai jatkaa. Suuri uudistumisstrategia ei kuitenkaan purrut kunnallisvaaleissa.
Veres johto ei vetänyt puolueelle uusia äänestäjiä. Jutta Urpilaisen imagokäyrä on laskenut vaalien jälkeen kuin kurssit maailman pörsseissä. Hänelle on naureskeltu YouToubia myöten.
Vanhat, tutut demarikriitikot älähtivät heti, kun vaalitulos selvisi. Sävelkin oli tuttu: puolueen linjaa olisi pitänyt vetää vasemmalle, kun Urpilainen meni oikealle. Neuvo on loogisesti hämmentävä, kun äänestäjien valtaenemmistö otti näissäkin vaaleissa lisää etäisyyttä vasemmistoon.
Urpilaisen valintaa oli edeltänyt syvällinen kriittinen keskustelu ja laaja kenttäkierros. Vaalituloksen valossa näyttää siltä, että SDP:n puoluekokous teki pahan kollektiivisen virheen. Demareilla kun on yhä kateissa noin 200 000 ääntä.
Tulos viittaa siihen, etteivät he usko itsekään omiin valintoihinsa. Mutta kuten tiedetään, puolueet eivät yleensä tunnusta olevansa kollektiivisesti väärässä. Sen takia Urpilainen-ressukka saa nöyrästi ottaa vastaan haukkuja lähiviikot.
***
Christoffer Taxellin valinta perustuslakikomitean johtoon on hyvä idea. Hän oli samassa "leikissä" mukana oikeusministerinä jo 1980-luvulla.