Kaikki va­leh­te­le­vat Af­ri­kas­ta

Afrikkalaiset ovat jälleen ansassa, sanoo professori Eero Paloheimo. Nyt asialla eivät ole enää löytöretkeilijät, lähetyssaarnaajat, orjakauppiaat, kolonialistit eivätkä globalistit - vaan mitkä?

Eero Paloheimo kirjoittaa kärkevästi, ettei ole tavannut yhtään afrikkalaista, joka pitäisi kehitysapua hyvänä. Kuvassa sisällissotaa pakenevat ruandalaisetovat matkalla Zaireen turvaan vuonna 1996.
Eero Paloheimo kirjoittaa kärkevästi, ettei ole tavannut yhtään afrikkalaista, joka pitäisi kehitysapua hyvänä. Kuvassa sisällissotaa pakenevat ruandalaisetovat matkalla Zaireen turvaan vuonna 1996.

Afrikkalaiset ovat jälleen ansassa, sanoo professori Eero Paloheimo. Nyt asialla eivät ole enää löytöretkeilijät, lähetyssaarnaajat, orjakauppiaat, kolonialistit eivätkä globalistit - vaan mitkä?

Asialla ovat "nämä intomieliset hyväntekijät, kehitysapuväki", Paloheimo toteaa. Tuon sanomiseen ei monella ole roh-
keutta. Tai olisi kyllä, mutta se torjutaan kajoamisena tabuun, kehitysapuun, joka on niin oikeaa ja hyvää, ettei sitä saa arvostella.

Samoin suhtauduttiin suomettumisen vuosina sosialismiin. Paljon ei ole opittu, uusi vähätietoinen ja idealistinen kiimakohortti julistaa taas hyvää ja kaunista
ideologiaa, joka suojataan sensuurilla ja karkealla leimaamisella (rasisti! aikaisemmin fasisti!).

Se on osa "jättimäistä kollektiivista valhetta", jonka Paloheimo näkee leimaavan suhtautumista Afrikkaan: Kaikki valehtelevat. Lisäksi "kaikki tietävät, että kaikki valehtelevat". Miksi? Siksi koska se on poliittisesti korrektia.

Ja siksi siitä hyötyvät ne, jotka kiipeävät politiikassa, kansainvälisissä tehtävissä, YK:ssa. Valheellista kehitysmaaretoriikkaa johtaa Suomessa presidentti.

Jo varhain Paloheimo päätti tulla isona Afrikan Tarzaniksi, mutta tekikin "melkoisen mahalaskun" tekniikan tohtoriksi, vihreiden kansanedustajaksi, professoriksi ja tietokirjailijaksi.

Tätä kirjaansa varten hän teki viisi matkaa Saharan eteläpuoleiseen Afrikkaan 2002-06, taivalsi kylien ja kaupunkien halki, jututti ihmisiä, näki omin silmin. Tulos on varmasti perusteellisimpia ja luotettavimpia kirjoja nyky-Afrikasta.

Hän ei ole matkoillaan tavannut ainuttakaan afrikkalaista, joka sanoisi, että kehitysapu on oikein ja hyvin suunnattua. "Olen tavannut useita, joiden mielestä se on ennen muuta vahingollista."

Kehitysapu on rappeuttanut kaiken, sen ylin saavutus on Paloheimon mukaan vain auttajien itsetunto ja hykertely omassa jaloudessa. Toisten rahoja onkin kiva jakaa ja ottaa siitä sädekehä palkan lisäksi. Seurauksia ei tarvitse ajatella, kun oma tulevaisuus on näin turvattu.

Kehitysavusta leijonanosa kuluu Paloheimon mukaan hallinnolliseen tyhjäkäyntiin, vain vähäinen osa menee kohteeseen. Suomalaiset eivät saa koskaan tilitystä lähes tuhannen miljoonan veroeuron vastikkeettomasta siirrosta muiden maiden kansalaisille joka vuosi, saati sen hyödystä.

Tilastoista kyllä näkyy kehitysavun tulos: väkimäärä ja köyhyys ovat tuhatkertaistuneet muutamassa vuosikymmenessä. Afrikassa syödään apurahat ja lisäännytään iloisesti, kirja kertoo, vaikka "rasismin armottomimmat valkoiset kytät" haluavat siitä vaieta. Afrikkalaiset pitää nähdä avuttomina uhreina, valkoiset pahoina. Muunlainen puhe on "rasismia".

Nykyinen kehitysapu pitäisi Paloheimon mielestä tuhoisana lopettaa. Mutta hänellä on yllätys taskussaan - Paloheimo vaatii kehitysavun kymmenkertaistamista, määräajaksi. Uusi korotettu kehitysapu pitäisi kohdistaa tehokoulutukseen. Afrikkaan on saatava koulupakko ja yliopistoja paljon lisää.

Jos afrikkalaiset eivät sitä haluakaan vaan vaativat yhä vain ruokaa ja huvia, silloin "olisi syytä lähteä Afrikasta, lopettaa nykyinen mestarointi ja tuputtaminen, tämän vahingollisen avun antaminen".

Johan Lahdenperä