Kaikki tiet vievät en­si­lu­men­la­dul­le – päivän sana on nyt la­tu­rie­mu

Marraskuisena iltapäivänä silmien edessä avautuu maisema, jossa tiivistyy jotain kuvaavaa Suomesta ja suomalaisuudesta – sen parhaista puolista.

Kimmo Siira
Kimmo Siira

Marraskuisena iltapäivänä silmien edessä avautuu maisema, jossa tiivistyy jotain kuvaavaa Suomesta ja suomalaisuudesta – sen parhaista puolista.

Oulun Sankivaaran ensilumenladulla kuuluu vain tuulipukujen ja hiihtoasujen kevyttä kahinaa, lumeen iskeytyvien sauvojen narsketta sekä suksien suhinaa. Taivaalta leijuvat talven ensimmäiset lumihiutaleet, kun kymmenet ja kymmenet kuntoilijat puurtavat hartaan hiljaisina ja posket punoittaen kauden ensimmäisiä hiihtokilometrejään.

Paikoitellen tila on vähissä ja latu-ura ruuhkainen. Asetelma voisi olla täydellinen ilmiölle, joka on noussut viime vuosina esiin otsikoissa ja lehtien tekstiviestipalstoilla.

Mutta ei: laturaivon sijasta päivän sana on laturiemu, jota ei voi mitata 2010-luvun leimalliseen tapaan some-tykkäysten tai -seuraajien määrällä.

Laturiemu näkyy hiihtäjien eleistä ja hymyistä. Sankivaaran tunnelma on täydellinen vastakohta kaikelle sille, mitä koemme ja kohtaamme päivittäin sosiaalisen median hälyisessä sekamelskassa.

Kahtena päivänä tunnin Sankivaaran latua sivakoineena on ollut virkistävä löytää hullusta maailmasta paikka, jossa toisilleen tuntemattomat ihmiset käyttäytyvät ystävällisesti ja empaattisesti. Kukaan ei huuda, kukaan ei hauku tai ymmärrä toista tahallaan väärin.

Runoilija Aaro Hellaakosken aforismin muistamme kaikki: ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.”

Ihmeellistä kyllä, vuonna 2018 omanlaistaan vapautta tarjoaa vain 1,3 kilometrin mittainen, lumetettu hiihtolenkki, jota käyttävät lapset ja aikuiset, työläiset ja työttömät, kilpaurheilijat ja vasta-alkajat.

Voi kuvitella, että Sankivaaran hiihtäjien yhteisöllä on solmittuna sanaton, kaikkien kunnioittama sopimus.

Kapealla ja koukeroisella ensilumenladulla sijaa antaa vain sopu, toisen aito ymmärrys.

”Tunnelma on täydellinen vastakohta sille, mitä koemme sosiaalisen median sekamelskassa. On virkistävä löytää hullusta maailmasta paikka, jossa toisilleen tuntemattomat ihmiset käyttäytyvät ystävällisesti.”

Kaikki tiet vievät Sankivaaraan. Ajatukselta ei voi välttyä, kun vilkuilee hiihtäjien värikästä joukkoa ympärillään.

Metsän siimeksessä vilahtaa Taivalkosken Metsä-Veikot 85:n verkkapuku, toisaalta voi bongata Kalajoen Junkkarien, Laitasaaren Vedon, Haukiputaan Veikkojen ja jopa Ähtärin Urheilijoiden edustusasut.

Tunnin lenkki on myös nostalgiamatka menneeseen. Ajattoman hiihtomuodin helmiä ovat kauhtuneet anorakit sekä pipot, joita koristavat kauan sitten kuopattujen tuotemerkkien ja kauppojen tunnukset.

Lumo-valofestivaali tarjosi unohtumattomia kokemuksia kaupunkilaisille, mutta pitkien, humisevien petäjien Sankivaara on samanlainen elämysten aarrearkku, kun luontoäidin näytöksiä osaa katsoa oikealla hetkellä.

Kovin paljon kauniimpaa näkyä on vaikea kuvitella, kun harmaan pilvimaton takana kuultava, kultasilmäinen aurinko heittää taivaanrannasta lempeän lentosuukon juuri ennen painumista mailleen.

Tuntuu kuin kaikkien lenkkiä kiertävien hiihtäjien ajatukset olisivat samalla aaltopituudella.

Tässä ja nyt – pakkasen puraistessa poskipäätä ja varpaankärkiä – on oikeastaan aivan sama, luistaako suksi vai ei.

On vain kiva hiihtää.