Ari Väntänen, Michael Monroe, Andy McCoy: Hanoi Rocks - All those wasted years. Like 2009.
"Me alettiin kelata Andyn kanssa, että tehdään bändi. (Ê6;) Andy oli ollut edeltävänä iltana Briardin keikalla ja sillä oli vielä meikit naamassa, silmänaluset mustina. Me lähdettiin Andyn luo Vuosaareen, ja Andy esitteli biisi-idiksiään. Mulle tuli heti sellainen fiilis, että me voidaan kasata tosi makee bändi."
Näin muistelee Michael Monroena tunnetuksi tullut Matti Fagerholm glampunkin lähettiläiden alkuvaiheita tuoreessa All those wasted years -kirjassa.
Kaksikolle oli sanomattakin selvää, että bändin pitäisi näyttää dekadentilta ja kauniilta kuten New York Dolls ja T. Rex.
Se olisi The Rolling Stones -tyylinen kahden kitaran rock´n´roll-bändi, jossa olisi vanhaa bluesia ja rockia, punkin korkeajännitettä sekä häpeämättömän tarttuvia popmelodioita. Se olisi täydellinen rokkibändi.
Eikä se anelisi anteeksi olemassaoloaan - minkä esimerkiksi oululaiset saivat kokea joitain vuosia myöhemmin.
Kuusrockissa 1981 yhtye herätti pahennusta ehdottomalla vaatimuksellaan soittaa viimeisenä. Ja miksi? Hanoi Rocks piti itseään heviorkesteri Saxonin tähdittämän festivaalin ykkösesiintyjänä.
Täydellisen rokkibändin nimi välähti pienen haeskelun jälkeen Antti Hulkon, eli Andy McCoyn päähän HKL:n bussissa joskus vuoden 1979 huitteilla, kun Tukholmaan kotiutunut nuorukainen hengaili muusikkoystävänsä Monroen kanssa vaihteeksi Helsingissä.
Hanoi Rocks -nimi oli sopivan monimerkityksinen.
Liki täydellisen kokoonpanonsa orkesteri löysi 1980, kun kitaristi McCoy ja basisti Sam Yaffa (Sami Takamäki) livistivät Pelle Miljoona Oy:stä ja lyöttäytyivät laulaja Monroen ja kitaristi Nasty Suiciden (Jan Stenfors) seuraan. Rumpaliksi löytyi Tukholmasta Gyp Casino (Jesper Sporre).
Täydelliseen kokoonpanoonsa Tukholman kautta Lontooseen asettunut yhtye muotoutui vasta pari vuotta myöhemmin, kun rumpali vaihtui Isle of Wightilla varttuneeksi Razzleksi (Nicholas Dingley).
Jonkin sortin onni sinnitteli tämän turmion joka kolkan kartoittaneen rokkibändin kintereillä aina joulukuun 8. päivään 1984 saakka, jolloin Yhdysvaltain-kiertueella ollut yhtye oli päätynyt Los Angelesiin.
Tuolloin Razzle lähti humalaisen Mötley Crüe -laulaja Vince Neilin kyytiin viinanhakureissulle. Reissulla heitti henkensä Razzle, ja samalla koko Hanoi Rocks.
Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks -kirja kokoaa kansainväliseenkin kulttisuosioon nousseen suomalaisbändin taipaleen yksien kansien väliin tempaavasti.
Matka on melkoinen, eikä siitä totisesti puutu vauhtia tai vaarallisia tilanteita, mikä on käynyt ilmi myös McCoyn aiemmista muistelmista.
Oman näkemyksensä tapahtumain kulusta pääsevät kertomaan nyt paitsi bändin jäsenet, myös muut siihen kytköksissä olleet rockbisneksen toimijat manageri Seppo Vesterisestä tuottaja Bob Ezriniin. Tosin basisti Yaffaa ei haastateltujen joukossa nähdä.
2000-luvun alussa McCoyn ja Monroen uudelleen synnyttämän Hanoi Rocksin vaiheet Väntänen tiivistää epilogiksi. Ratkaisu on linjakas.
Vai haluaisiko joku - seurattuaan ensin 400 sivua nuorten rokkikukkojen unelmien täyttymiseen tähtäävää ja niiden särkymiseen päätyvää kohellusta - uppoutua vielä seikkaperäiseen selvitykseen siitä, miten keski-ikäistyneet muusikot hamuavat haastettaan kenties jo hiukan seesteisemmissä tunnelmissa?
*) Hanoi Rocks julkaisi 1984 levyn All those wasted years, jonka ensimmäisen painoksen kannessa oli kirjoitusvirhe All those waisted years. Sitä mukaillen musiikkilehti Soundi otsikoi levyarvostelunsa samana vuonna muotoon Kaikki nuo huikatut vuodet.