Valtakunnan hallitus on päättänyt vanhusten laitoshoidon hoitajaminimistä. Tärkeä asia, jonka puolesta ja jota vastaan voidaan esittää hyviä perusteluja.
Ministeriön laskema hintalappu hoitajakiintiöille on 290 miljoonaa euroa vuodessa. Se on noin 0,5 prosenttia valtion koko vuoden menoista. Tai kunnathan vanhustenhuollon maksavat: lisäsumma olisi vajaa prosentti kuntien kaikista nettomenoista.
Kunnallisen vanhusten laitoshoidon, vanhusten koti- ja muiden palvelujen käyttökustannukset ovat vuodessa noin 4 miljardia euroa, lisäkustannus tarkoittaisi noin 7,5 prosentin nousua.
Summa on toki aika suuri, mutta muitakin suuria lukuja on. Päivi Ahola-Anttosen ja Sinikka Salon ansiokkaassa kirjoituksessa (Kalevan alakerta 26.8.) todettiin, että vuonna 2011 joka päivä jäi neljä nuorta eläkkeelle mielenterveys- ja käytöshäiriöiden vuoksi. Tiedetään, että yhden nuoren syrjäytyminen – mikä kulunut ja vastenmielinen sana, mutta niin osuva – maksaa yhteiskunnalle seuraavan 50–60 vuoden kuluessa noin miljoona euroa. Vajaat puoli miljoonaa eläkkeinä, runsaat puoli miljoonaa menetetyn työn tuottavuutena ja verotuloina.
Niinpä vuoden 2011 perintönä yhteiskunnan tappio tulee olemaan noin 1,5 miljardia euroa. Ja tiedämme, että nykymenolla mielenterveysongelmat eivät ainakaan vähene, joten tappiot jatkuvat joka vuosi.
Tarkoitukseni ei ole panna vastakkain vanhuksia ja lapsia ja nuoria. Sen sijaan kysyn, mikä perusero on vanhuksella ja syrjäytyneellä nuorella? Vastaus: vanhuus ei ole estettävissä, syrjäytyminen on.
Vai onko? Mainitussa alakertakirjoituksessa perättiin panostusta syrjäytymistä korjaavaan työhön, mikä onkin ehdottomasti tarpeellista. Jo kadonneita nuoria ei pystytä millään ennalta ehkäisyllä enää palauttamaan ei-syrjäytyneiksi, mutta ennalta ehkäisyyn pitää päästä ennen katoamista.
Voiko syrjäytymistä ennustaa esimerkiksi koulussa, mieluiten jo alaluokilla? Luulenpa, että monen opettajan kokemus on, että voidaan: erityisessä syrjäytymisvaarassa ovat ne, joita kiusataan ja ne jotka kiusaavat tai muutoin häiriköivät. Näiden molempien oppilasryhmien kotitaustoilta löytyy keskimääräistä enemmän päihdeongelmia tai muuta elämän rikkinäisyyttä, mutta myös uraputkiperheitä ja aivan tavallisia koteja.
Surkuhupaisaa on ollut lukea uutisista, että erään koulun rehtori sai moitteet, kun hän tupakoinnista kiinni jääneiden jälki-istunnossa pani syylliset tutkimaan tietoaineistoa tupakasta. Niin ikään koululaista ei saa rangaista millään työpalvelulla, vaikka yhdyskuntapalvelu on yleisesti hyväksytty rangaistusmuoto aikuisten tekemissä rötöksissä.
Toki on olemassa kouluja, joissa jälki-istuntoa ei tunneta, mutta esimerkit osoittavat, kuinka hankalaa ja uskaliasta on puuttua kiusaamiseen tai muihin häiriöihin.
Ei ole keinoja, jos rangaistuskaan ei saa olla ohjaava tai kasvattava. Ja erityisen ongelmallista tämä on ylemmillä luokilla, jolloin nuorelta saattaa saada hyvinkin napakan ja loukkaavan vastauksen ohjausyrityksiin. Opettajan pitää olla kylmä kala, tunteeton tiedon jakaja, oppilaista ei saa oikeasti välittää.
Kuusamossa on muun muassa asiakaspalvelu Askeleen, Kaste-ohjelmaan kuuluvan Virta-hankkeen ja Tukeva-hankkeen kautta pystytty tavoittamaan niitä nuoria, jotka ovat koulun jälkeen jääneet tyhjän päälle tai kadonneet jo hiukan kauemmaksikin. Hankkeiden kautta selvitetään työ- ja koulutusmahdollisuuksia, järjestetään tyhjiin päiviin mielekästä tekemistä, korjaillaan sekaisin menneitä elämänrytmejä, kuljetaan vierellä ja välitetään. Jos joku uhkaa tippua joukosta, hänet haetaan vaikka kotoa. Kaikille ei elämänuraa löydy, monille löytyy.
Väitän, että ratkaisevia ovat nuoren kohdalla ne vuodet, jolloin hän on päättämässä peruskoulua ja siirtymässä toiselle asteelle. Toinen aste ei ole enää pakollinen, ja silloin hällä väliä-tyyliin tottunut ja totutettu nuori jättää koulun helposti kesken. Löytää yövalvomiset, samanhenkiset kaverit, päihteet, pikkurötöstelyn ja lyhyellä tähtäyksellä helpon tarkoituksettomuuden. Tarkoituksettomuuden, joka sittenkin jo kohtalaisen pian voi johtaa henkisen pahoinvoinnin kautta vakavampiin mielenterveyden häiriöihin.
Kuusamossa on yritetty paneutua myös tähän vaiheeseen. Toisen asteen koulussa on kouluterveydenhoitajan tukena psykiatrisen hoidon osaamista, matala kynnys päästä heti keskustelemaan vaikeistakin asioista. Oppilaat osaavat palveluja myös käyttää.
Mutta tämäkään ei ole kaiken kattava ratkaisu. Ongelma ovat he, jotka eivät tunnista omaa häiriökäyttäytymistään tai pahaa oloaan, jotka antautuvat mieluimmin helppoon joutenoloon, koulussa tai sen ulkopuolella. Peruskoulun loppuvuosille pitää pystyä luomaan sellainen järjestelmä, että syrjäytymisuhassa oleva nuori ”haetaan kotoa” sellaisen ammattilaisen luo, joka pystyy ohjaamaan, kannustamaan, tukemaan, välittämään, kulkemaan vierellä, unelmoimaan, löytämään elämään mielekkyyttä, sanomaan että juuri sinä olet tärkeä, itsellesi ja meille muille. Haetaan niin monta kertaa, että vierellä kulkijasta tulee nuorelle tapa, jota ei voi jättää väliin. Välittävä opettaja hakee, välittävät kaverit hakevat.
Lähdin tässä liikkeelle rahasta. Yhteisön kannalta raha on tietysti tärkeä juttu. Mutta nuorelle ihmiselle on paljon merkittävämpää kunnollinen tulevaisuus.
Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri.