Bodom-jutun oikeudenkäynti on ainutlaatuinen. Valtava julkisuus voi luoda mallia myös jatkossa eteen tuleviin tapauksiin.
Espoon käräjäoikeudessa alkanutta Bodom-surmien käsittelyä on sanottu vuosisadan oikeudenkäynniksi Suomessa, ja tällaiselle nimitykselle on hyvät perusteet. Suomen oikeushistoriasta ei löydy lähellekään vastaavaa tapausta. Koko valtakuntaa yhä kuohuttavasta kolmoismurhasta on aikaa jo peräti 45 vuotta. Syyttäjä aikoo nyt todistaa, että murhaaja oli kohtalokkaan telttaretken neljäs osallistuja Nils Gustafsson. Hän kiistää syytteen.
Totuutta seulotaan syyskuulle asti ison julkisuuden saattelemana. Ennen tuomioistuimen ratkaisua Gustafssonin syyllisyydestä tai syyttömyydestä ei voi eikä pidä sanoa mitään varmaa. On todennäköistä, että tekipä käräjäoikeus minkä ratkaisun tahansa, siitä valitetaan ylempään oikeusasteeseen.
Toinen kysymys on, voidaanko mitään varmaa sanoa tuomion jälkeenkään. Jos ratkaisu jättää vähänkään tulkinnanvaraa tai avoimia kysymyksiä, epäilys tapahtumien todellisesta kulusta voi jäädä elämään.
Oli ratkaisu mikä tahansa, Gustafsson on loppuikänsä leimattu mies, sen takaa oikeudenkäynnin saama massiivinen huomio.
On selvää, että tällainen tapaus kiinnostaa tiedotusvälineitä ja suurta yleisöä. Suomessa on toki ennenkin nähty huomiota herättäneitä oikeudenkäyntejä, mutta julkisuutta on ollut vaikea sovittaa suomalaiseen vähäeleiseen oikeuskäytäntöön. Esimerkiksi televisiointi herätti paljon keskustelua silloin kun Anneli Jäätteenmäki ja Tony Halme olivat oikeussalissa.
Jäätteenmäki ja Halme ovat kuitenkin poliitikkoja ja julkisuuden hahmoja, ja tapauksilla oli yhteiskunnallista merkitystä. Gustafsson on täysin yksityishenkilö, ja televisiokamerat ovat perustellusti poissa salista. Nyt päätösvalta näissä kysymyksissä on oikeusjuttujen tuomareilla, eikä selvää linjaa ole. Vireillä on lainmuutos, joka antaisi tuomareille tarkat ohjeet. Sellaiset ovat tarpeen, sillä julkisuuspaine on viime ajat ollut koko ajan kasvamaan päin.
Käsillä on Suomessa hyvin harvinainen oikeussalidraama. Vaikka vastaavaa ei jatkossa eteen tulisikaan, oikeudenkäyntien julkisuuden ja näkyvyyden lisääntyminen täälläkin on selvä suuntaus, ja siihen on tarpeen varautua. Viimeistään Bodom-jutun myötä etenkin rikosoikeudenkäynnit ainakin jossakin määrin amerikkalaistuvat Suomessakin.
Aivan uusia kysymyksiäkin tulee esiin kuten nyt esitutkinta-aineistossa olevien kuulusteluvideoiden julkisuus. Kuulusteltavat tuskin aavistivat, että he voivat päätyä kaiken kansan nähtäville. Internetin aikakaudella videoiden yleinen levitys ei ole enää kiinni edes tiedotusvälineiden harkinnasta. Tämä tilanne on nostanut aiheellista pohdintaa yksityisyyden suojasta.
Perimmäinen kysymys Bodom-oikeudenkäynnissä on tietysti se, onko 45 vuoden jälkeen mahdollista selvittää tapahtumien kulkua ja syyllisyyksiä aukottomasti, ilman kenenkään omaa tunnustusta.
Dna-tutkimuksen kehittyminen on antanut paljon uusia mahdollisuuksia poliisin työlle rikostutkinnassa, muun muassa juuri Bodomin tapauksessa. Suomessa on - muidenkin kuin tämän tapauksen vuoksi - viritelty keskustelua jopa siitä, olisiko kaikki kansalaiset kattava dna-rekisteri tarpeen.
Yksilönsuojan kannalta tällainen viranomaisrekisteri olisi hyvin kyseenalainen ja sellaisen luominen olisi hätävarjelun liioittelua. Rikoksesta epäiltyjen kohdalla dna-tutkimusten käyttö on sen sijaan osoittautunut hyvin käyttökelpoiseksi, ja menetelmä on väistämättä yleistymässä.