Miksi seksiä? Tämä on ollut yksi evoluutiobiologian peruskysymyksiä. Useimmilla lajeilla koiraat eivät osallistu jälkeläisten hoitoon millään tavoin. Lisääntymistehokkuus olisi selvästi parempi, jos kaikki yksilöt olisivat naaraita ja voisivat tuottaa jälkeläisiä suvuttomasti eli parittelematta koiraiden kanssa.
Suvuttomasti lisääntyvillä naarailla pitäisi olla kaksinkertainen kelpoisuusetu, sillä ne jättävät keskimäärin kaksinkertaisen määrän omia geenejään seuraavaan sukupolveen.
Seksuaalinen lisääntyminen on kuitenkin pääasiallinen tai ainoa lisääntymistapa kaikilla kehittyneemmillä eliöillä. Miksi ne vaivaavat itseään tuottamalla koiraita, jos se johtaa kelpoisuuden alenemiseen?
Ongelman ratkaisu on seksuaalisen lisääntymisen tuottama erilaisten geeniyhdistelmien sekoittuminen eli geneettinen rekombinaatio, joka mahdollistaa luonnonvalinnan tehokkaamman toiminnan.
Rekombinaatio nopeuttaa evoluutiota, koska se mahdollistaa hyödyllisten ominaisuuksien yhdistymisen samaan yksilöön. Vastaava tilanne syntyy, kun populaatiossa on useita haitallisia mutaatioita.
Silloin rekombinaation ansiosta voi syntyä yksilöitä, joilla on vähemmän haitallisia mutaatioita kuin kummallakaan niiden vanhemmista.
Vaikka seksuaalinen lisääntyminen vähentää jälkeläistuoton puoleen, se parantaa populaation selviytymiskykyä yhdistelemällä yksilöiden hyviä ominaisuuksia ja karsimalla haitallisia mutaatioita.
Useat tutkijat ovat olettaneet, että suvuttomasti lisääntyvät linjat ovat tuomittuja varhaiseen sukupuuttoon. Jotkin eliöt ovat kuitenkin lisääntyneet täysin ilman seksiä jo miljoonia vuosia.
Tunnetuimmat esimerkit ovat rataseläimet, jotka ovat välttäneet seksiä noin 30 miljoonaa vuotta ja raakkuäyriäissuku Darwinulidae, joka on elänyt ilman seksiä
200 miljoonaa vuotta.
Haitalliset mutaatiot eivät voi poistua näiden eliöiden geeneistä rekombinaation avulla. Rataseläimillä ja raakkuäyriäisillä on geeneistä kaksi kopiota, joten mutaatioiden pitäisi johtaa näiden kopioiden erilaistumiseen.
Rataseläimillä 30 miljoonan vuoden seksitön elämä näkyykin samojen geenien eri kopioiden huomattavana erilaistumisena.
Darwinula stewensoni -raakkuäyriäisellä tätä erilaistumista ei kuitenkaan ole juurikaan tapahtunut 200 miljoonan vuoden suvuttomasta lisääntymisestä huolimatta.
Yksilöiden välillä on vain vähäisiä perinnöllisiä eroja.
Syitä geenikopioiden ja eri yksilöiden pysymiseen samanlaisina voi olla useita. Yksi selitys on geenikonversioksi kutsuttu mekanismi, joka muuttaa saman geenin eri muodot samanlaisiksi toista kopiota mallina käyttäen. Mahdollisesti myös geeneissä olevia virheitä korjaavat mekanismit toimivat erityisen tehokkaasti.
Suvuttomasti lisääntyville rataseläimille on kehittynyt täysin päinvastainen selviytymisstrategia. Ne elävät muutaman päivän ja lisääntyvät tehokkaasti, mikä tuottaa suuren populaation, jossa on paljon mutaatioista johtuvaa geneettistä muuntelua.
Suuressa populaatiossa on aina yksilöitä, jotka ovat riittävän elinkelpoisia tuottamaan jälkeläisiä. Teoriassa suvullisen ja suvuttoman lisääntymisen hyödyt yhdistyisivät, jos osa lajin yksilöistä lisääntyisi suvuttomasti.
Runsas suvullinen lisääntyminen ylläpitää populaation heterotsygotiaa eli sitä, että saman geenin kaksi kopiota ovat erilaisia. Kuitenkin suvuttoman
lisääntymisen osuuden kasvaessa suvullinen lisääntyminen alkaa tietyssä vaiheessa tuottaa yksilöitä, joilla on alentunut kelpoisuus.
Silloin eliön kannalta on parempi lopettaa seksi kokonaan ja ikään kuin jäädyttää sen hetkinen heterotsygotia pysyväksi tilaksi.