Suomen nykyinen käytäntö rajoittaa liikaa vanhusten, vammaisten ja laitoshoidossa olevien mahdollisuutta valita vapaasti kotikuntansa.
Kunnat kilpailevat normaalisti jokaisesta uudesta muuttajasta. Suomen kasvukeskuksissa väkiluvun kasvusta iloitaan avoimesti. Niiden ulkopuolella tontteja saatetaan tarjota pilkkahintaan tulijoiden houkuttelemiseksi, ja jokainen kunta kehuu vuolaasti erinomaisuuttaan asuinpaikkana.
Kaikki tämä koskee kuitenkin vain niin sanottua aktiiviväestöä - opiskelijoita, työikäisiä, ja yhä enemmän myös vetreitä eläkeläisiä. Heille on itsestäänselvyys, että muuttipa Suomessa minne tahansa, uusi kotikunta takaa kaikki normaalit palvelut. Opiskelijat olivat pitkään alkuperäisen kotikuntansa varassa, mutta nykyään hekin voivat päästä kirjoille opiskelupaikkakunnalleen.
Tämä onoikein ja kohtuullista, mutta laki ja käytännöt eivät suinkaan ole Suomessa kaikille samat. Laitoshoitoa, asumispalveluja tai perhehoitoa saavat henkilöt eivät voikaan valita vapaasti kotikuntaansa. Vanhukset eivät pysty muuttamaan lastensa lähelle, vaikka se usein voisi vähentää yhtäällä yksinäisyyttä ja toisaalla huolta. Vaikeavammaiset saattavat asua hoitopaikkakunnallaan vuosikaupalla saamatta kuntalaisille tarkoitettuja palveluja tai voimatta vaikuttaa äänestämällä paikkakunnan asioihin.
Pulmia kotikunnan vaihdossa voi tulla eteen myös niillä vanhuksilla, jotka eivät vielä tarvitse erityistä hoitoa, mutta jotka todennäköisesti pian ovat sellaisen tarpeessa.
Näitä ongelmia on pohdittu sisäasiainministeriön työryhmässä, joka jätti kesäkuun alussa mietintönsä. Työryhmä päätyi samaan johtopäätökseen, jolla kannalla oli myös Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Mikael Hidén maanantain 25.7. Kalevassa: Nykyinen kotikunnan vaihto-oikeutta rajoittava säännös on vastoin perustuslain liikkumisvapaussäännöstä.
Suomessa on siis voimassa laki, joka on ristiriidassa perustuslain kanssa. Ainoa mahdollisuus tällöin on, että kyseinen laki muutetaan mahdollisimman nopeasti. Selvältä vaikuttava asia ei kuitenkaan tosiasiassa ole näin selvä: monet kunnat pelkäävät kustannusten lisääntymistä. Laitoshoidon tarjoaminen voi tunnetusti olla hyvinkin kallista.
Työryhmän ehdotuksessa on laadittu malli kuntalaskutuksesta, jossa uusi kotikunta järjestää palvelut ja vanha kotikunta maksaa ne. Kuntien välillä liikkuu kuntalasku, jossa on eritelty kustannuksia, asiakasmaksuja ja tilanteessa muuttuvia valtionosuusvähennyksiä.
Malli on mutkikas ja lisää väistämättä kuntien välistä byrokratiaa. Parempaakaan ratkaisua ei kuitenkaan ole esillä, eikä sen pitäisi antaa hidastaa lainsäädännön uusimista. Lakeihin voidaan jättää jokin korjausmekanismi, jos myöhemmin osoittautuu, että jotkin kunnat joutuvat kantamaan kohtuuttoman suuren taakan muihin verrattuna.
Todennäköistä kuitenkin on, että pelot kustannuksista ovat pitkälti aiheettomia. Laitoshoidossa olevien muuttoliike tuskin koskaan on kovin suurta, ja sitä voi tapahtua molempiin suuntiin. Tärkeintä on, että kaikkia kansalaisia kohdellaan kuten perustuslaki edellyttää, tasa-arvoisesti. Lakien ja käytäntöjen ei myöskään tulisi olla este, jos perheet tahtovat tehdä inhimillisesti perusteltuja ratkaisuja eli säästää rakkaimpiaan yksinäiseltä vanhuudelta kaukana läheisistä. Suomen asutuksen rakenne on muuttunut, ja siihen on lakienkin sopeuduttava.