Kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden jo kaksi vuosikymmentä sitten, mutta edelleenkin se jakaa kansankirkkoa.
Evankelisluterilaisessa kirkossa sakramentit, kirkon pyhät toimitukset, merkitsevät yhteyttä Kristukseen. Ehtoollisella ihminen saa synnit anteeksi, kasteessa lapsi otetaan kirkon yhteyteen. Sakramentin kielto sitä haluavalta on kova teko, jolla suljetaan saman kirkon jäseniä hengellisen yhteyden ulkopuolelle.
Ehtoollisen keskeisiä ajatuksia ovat muiden muassa Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman muisto, vakuutus syntien anteeksiantamisesta, yhteys Kristukseen ja toisiin seurakuntalaisiin, ilo, kiitollisuus, Kristuksen tunnustaminen ja iankaikkisen elämän toivo.
Vuonna 1999 perustettu Luther-säätiö taas sanoo varjelevansa kirkon opillista puhtautta ja haluaa rakentaa kirkon sisälle tätä oppia toteuttavia jumalanpalvelusyhteisöjä. Sana ja sakramentti tulevat säätiön mukaan luoksemme vain apostolisen viranhoidon kautta. Siksi tarvitaan Kristuksen asettama oikea papinvirka. Toisin sanoen: niiltä, jotka kannattavat naispappeutta, voidaan evätä ehtoollinen.
Luther-säätiö esitti jokin kuukausi sitten Helsingin piispalle Eero Huoviselle, ettei hän osallistuisi ehtoolliselle. Kirjoituksessaan Kotimaa-lehdessä viime viikon perjantaina Huovinen pohti, pitäisikö jyrkimpien naispappeuden vastustajien erota evankelisluterilaisesta kirkosta ja perustaa oma kirkko. Huovisen mukaan ehtoollisyhteyden epääminen on tosiasiassa tietoinen ja oma-aloitteinen askel kohti oman kirkon perustamista. "Ei voida pysyä kirkon sisällä ja hyötyä sen eduista, mutta samaan aikaan toimia sen periaatteita vastaan."
Naispappeus on jakanut kansankirkkoamme ja jakaa edelleen. Toiset vastustajat ovat maltillisempia kuin toiset. Huovisen mukaan on suuri teologinen ero, tyytyykö naispappeuden torjuja väistämään vai epääkö hän yhteyden sakramentteihin.
Kirkolliskokouksen päätöksessä 1986 hyväksyttiin naispappeus, mutta samalla hyväksyttiin ponsi, jolla taattiin naispappeuden vastustajille "kotipaikkaoikeus kirkossa". Ponnen velvoittavuudesta sekä siitä, miten kauan se on voimassa, kiistellään edelleen. Ensimmäiset naispapit vihittiin 1988. Nyt jo joka neljäs seurakuntapappi on nainen.
Suomalaisista 85 prosenttia suhtautui vuonna 2000 suopeasti naispappeuteen. Vastustajia oli viisi prosenttia.
Useimmissa seurakunnissa naispappeuskiista ei ole käytännössä mitenkään esillä. Muutamissa yksittäisissä seurakunnissa kiistat ovat kärjistyneet. Jotkut kristilliset järjestöt vastustavat naispappeutta, ja jos ne toimivat seurakuntien kanssa, joissakin seurakunnissa työvuoroja muutellaan miehisiksi. Käytäntö ei vaikuta erityisen onnistuneelta, mutta ehkäisee pahimmat kiistat.
Evankelisluterilainen kirkko on asettanut työryhmän selvittämään, millaisia ongelmia naispappeus on aiheuttanut seurakunnissa. Samalla halutaan tutkia, kuinka laaja ongelma on. Itse asiassa tutkimus olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Oulun ja Turun hiippakunnissa puolestaan on aloitettu alustava selvitys siitä, ovatko kaksi Luther-säätiön pastoria toimineet vastoin virkavelvollisuuksiaan.
Skisma on kirkolle vaikea. Jokaisen vakaumusta tulee kunnioittaa. Samalla ketään ei kuitenkaan saa syrjiä, senhän kieltää jo Suomen laki. Luterilainen kirkko on salliva kirkko, joka kestää kaiken ja antaa anteeksi kaiken. Se ei suvaitse vain naisia pappeina, vaan myös naispappeuden vastustajia. Ongelma ei olisi näin hankala, jos kaikki vastustajat muistaisivat myös maltin ja suvaitsevuuden merkityksen.