Viikkosanomia lopeteltaessa 1970-luvulla eräs Sanoma Oy:n keskijohtoon kuuluva neropatti ilmoitti toimittajille järjestetyssä tiedotustilaisuudessa, että moni jää ilman työpaikkaa. Syntyi hälinä – tietenkin – ja toimitusosaston puheenjohtajana pyysin hieman isommalta päättäjältä, Aatos Erkolta, audienssin.
Hämmästykseni oli melkoinen astuessani Erkon työhuoneeseen. Hän pyysi minut istumaan, nousi itse seisomaan ja luki kirjoittamansa puheen ääni värähdellen.
Puhe sisälsi kaksi merkittävää viestiä: Viikkosanomien aika oli merkinnyt hänelle henkilökohtaisesti elämän onnellisinta aikaa ja hänen sukunsa yhtiössä on tavattu pitää huolta henkilöstöstä ja pidetään vastakin.
Kaksi viikkoa myöhemmin ”neropatti” käveli kadulla vastaan ja valitti ihmeissään, kuinka huonosti firma oli häntä kohdellut: kenkää. Hänelle ei ollut valjennut käyttämiensä valtuuksien oikea mitta.
Viime viikon uutispommi Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan Mikael Pentikäisen potkuista herätti arvailujen vyöryn. Luottamuspulan todelliset syyt saanemme lukea joskus tulevaisuudessa, mutta harjoitettakoon tässä olemattoman tiedon riskialtista tulkintaa.
Ensimmäinen myrskyvaroitus näyttää olleen se, että Pentikäiseltä otettiin pois kustantajan titteli ja velvoitteet. Tapa tehdä isoja ratkaisuja kuten tärkeitä nimityksiä siihen tyyliin, että yhtiön päättäjät lukevat ne omasta mediastaan, kertonee päätoimittajan itsenäisyydestä mutta kertooko se harkinnasta.
Pentikäisen kauden uudistukset kuten tabloidiin siirtyminen eivät liene syy luottamuksen katoamiseen.
Lehden linjakaan ei (kai) tunnu riittävältä selitykseltä, mutta tiedonkulun katkot ylöspäin voivat sitä olla. Kun päätösvallan sijaintia punnitaan, mukaan astuu myös arvovalta. Ja se on herkkä juttu, herkempi kuin levikin notkahdus.
Kuka muistaa Ranskan vallankumouksen menestyneimmän, kookkaimman, ja niin sanotaan, komeimman kenraalin, kreivi Alexandre Dumas’n? Tutunoloinen nimi, mutta eipä hätäillä. Dumas oli Haitissa syntynyt ranskalaisen markiisin ja tummaihoisen orjattaren poika. Palatessaan Ranskaan markiisi otti poikansa mukaan ja koulutti hänet perinteiden mukaisesti.
Nuori Alexandre lähti armeijaan hetkellä, jolloin ”vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus” päätettiin ulottaa kaikkiin ihonväriin ja taustaan katsomatta. Alexandre osoittautui häikäiseväksi sotilaaksi, jonka urheuden, sotataitojen ja oikeamielisyyden kuvailuissa superlatiivit ehtyivät. Lyhyessä ajassa hän kohosi kenraaliksi ja Pyreneiden alueen komentajaksi.
Hullunrohkealla Egyptin sotaretkellä vastustajat olettivat kreivi Dumas’n eikä pienen ja ruipelon Bonaparten johtavan joukkoja. Paluumatkallaan Ranskaan Dumas joutui Napolin kuningaskunnan vesillä merihätään ja vuosiksi vankilaan.
Kade Napoleon ilmeisesti jarrutti pelastustoimia ja kenraalin viimein palatessa Ranskaan Napoleon teki kulissien takana kaikkensa, jotta Dumas’n juhlittu ura katkeaisi lopullisesti. Jopa Dumas’n varallisuus tuhottiin.
Mitä olisikaan tapahtunut, jos Ranska olisi kohdellut kyvykkäintä upseeriaan oikeudenmukaisesti. Olisiko juuri Napoleonista tullut keisari? Olisiko järjetön Venäjän-retki jäänyt tekemättä? Olisiko rotujen tasa-arvo toteutunut paremmin? Olisiko muutosten perhosensiipiefekti – Dumas’n tapauksessa kotkansiipiefekti – tehnyt maailmasta edistyneemmän paikan? Kuka tietää.
Ranska on lähes unohtanut mustan kenraalinsa. Hänen poikansa, romaanikirjailija Alexandre Dumas’n (Monte Criston kreivi ym.) ja tämän kirjailijapojan (Kamelianainen) sitä vastoin tuntee koko maailma.
Näillä isoilla ja pienillä kengänkuvilla ei ehkä ole mitään tekemistä toistensa kanssa paitsi se, että kaikki valta on elohopeaa. Se voi laajeta nopeasti, mutta jos se karkaa, sitä ei hevin saa purkitettua takaisin.
Napo-leonin sadan päivän paluuyritys päättyi Waterloohon. Millä tiellä on Hesari, median keisari?
Kirjoittaja on toimittaja ja taidekriitikko