Menneenä kesänä Mika Laatikainen ja naapurin isäntä pakkasivat kalastusvehkeet autoon ja suuntasivat kohti Norjan Näätämöjokea kohti. Miehet lähtivät liikkeelle maanantaiaamuna kello seitsemän ja laittoivat seuraavan kerran nukkumaan keskiviikkoiltana yhdeksän huitteilla.
Unta ei tarvinnut odotella kauan ja sitä kesti 16 tunnin verran. Viikon reissun kalansaalis - pari lohta ja meritaimen - oli Laatikaiselle toisarvoinen seikka.
Tällaiset reissut vain sattuvat olemaan sellaisia, joita miehet silloin tällöin haluavat tehdä.
Mika Laatikainen on varmasti halunnut tehdä vastaavia kalareissuja muulloinkin. Mutta jos on pelannut puolitoista vuosikymmentä kesät pitkät huipputason pesäpalloa, ei viikon kalareissuille ole ollut mahdollisuutta.
Laatikaiselle olisi kelvannut kernaasti toinenkin vaihtoehto.
Pesäpallo - sitä hän olisi takuulla halunnut pelata myös viimeiset kaksi kesää.
Kaudella 2001 Oulun Lippo ei maksanut Laatikaiselle kaikkia sovittuja palkkoja. Marraskuussa 2001 kopparilegenda teki kuitenkin uuden kolmivuotisen sopimuksen Lipon kanssa. Mitä ilmeisemmin toinen osapuoli oli tuolloin luvannut täyttää velvollisuutensa?
"Oli, mutta lupaukset jäivät jälleen kerran täyttämättä", Laatikainen hymähtää.
Palkkoja jäi rästiin lopulta kausilta 2001 ja 2002 noin 24 000 euron verran. Toukokuun lopussa 2002 Laatikainen julkisti tiedotteen: hän ei ole käytettävissä pelaajana otteluissa, ellei seura hoida velvoitteitaan.
"Päätös ei syntynyt sormea napsauttamalla. Kun kerroin kotona päätöksestäni, ei Minna (vaimo) ollut uskoa sitä. Olemme olleet 15 vuotta yhdessä ja miehestä löytyi vielä uusi piirre. Eikä varmasti moni muukaan uskonut, että juuri minä tein näin."
Laatikainen oli vetäytymishetkellä Lipon ikoni ja monivuotinen kapteeni, kahden mestaruuden mies.
"Jokainen voi ajatella kohdaltaan, miltä tuntuu, jos tekee työpaikalla hommansa hyvin eikä saa palkkaansa."
Mielen päällä
koko ajan
Oulun Lippo ja Mika Laatikainen sopivat palkkaerimielisyytensä reilu viikko sitten. Suurelle yleisölle aika on lyhyt: uutinen lehdessä tuolloin ja toinen uutinen nyt.
Laatikaiselle, pesäpalloilijalle, luokanopettajalle ja kolmen lapsen isälle, kahden vuoden sopimussavotta on ollut tuskainen.
"Minulta saattoi kysyä ihan mitä vain ja vastaukseksi tuli 50 kertaa 'joo'. Tämä asia vei ajatukset, enkä ollut päivääkään ajattelematta sitä", Laatikainen kertoo vakavana.
Aluksi, kaudella 2002, pelaajaa ei näkynyt edes Raksilan pesäpallostadionin katsomossa juuri ollenkaan.
"Jotenkin tuntui, että katsomo ei silloin ollut oikea paikka olla. Olen vuosien aikana tutustunut aika moneen pesäpalloihmiseen ja ehkä halusin vähän vältellä niitä jatkuvia kysymyksiä tähän asiaan liittyen. Kaudella 2003 kävin jo aika paljon peleissä, koska siinä välissä ollut talvi jotenkin lievensi tunteita."
Vuosikausia
Lipon väreissä
Lipon ottelut kiinnostivat kopparia - tottakai - vaikka hän ei koko ajan katsomossa ollutkaan. Usein pelin jälkeen jonkun oululaispelaajan puhelin pirisi, kun Laatikainen kyseli tapahtumia ja tunnelmia.
"Pelaaminen on tietysti tärkeää, mutta eniten kaipasin sitä yhtenäisessä porukassa olemista. Joukkueessa jaetaan niin hyvät kuin huonotkin pelit, ja pukukopissa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Kyllä pojat aina sanoivat, että minua tarvittaisiin - ja nyt ne tietenkin nauravat tällä lausunnolle", Laatikainen repeää itse nauramaan.
Laatikainen uskoi ja toivoi koko ajan, että palkka-asiat järjestyisivät. Viimeisen kerran Laatikainen oli Lipon harjoituksissa mukana kesäkuun 17. päivänä 2002. Talvikauden 2003 mies harjoitteli Kiimingin Urheilijoiden ringissä.
Laatikaisen toiveissa nimittäin oli, että kaudella 2003 hän pelaisi jälleen Raksilassa ja muilla tutuilla Suomen pesäpallokentillä supersarjan otteluita.
Ehkä toinen osapuoli oli luvannut täyttää velvollisuutensa.
Lippo ja Laatikainen ovat kulkeneet yhdessä miesten sarjoissa kuin majakka ja perävaunu. Nuori koppari oli ensimmäisen kerran kentällä 1988 suomensarjan vierasottelussa Toholampea vastaan hiekkakentällä. Sen jälkeen Laatikainen on saanut Lipossa kaksi kultaa, yhden hopean ja kaksi pronssia.
"Korhosen Jarmo pelasi 16 kautta Lipossa. Yksi tavoite oli, että olisin saanut enemmän pelivuosia kuin Jape. Kauden 2004 olisin mennyt vuodella ohi", Laatikainen laskee ja hymähtää.
Mutta hieman vakavammin puhuen.
"Lippo on antanut minulle paljon, mutta niin olen minäkin antanut paljon Lipolle. Olin koko ajan itse aktiivinen ja uskoin asian hoitumiseen."
Urheilija tottuu vuosien varrella tiettyyn rytmiin ja rutiiniin. Laatikainen palasi töistä kotiin, kävi kotona, lähti harjoituksiin ja palasi illalla. Elämään syntyi aukko, mutta toisaalta mies on ehtinyt viimeisen kahden vuoden aikana lähteä jopa viikon kesälomamatkalle lastensa kanssa.
Tosin pohjoiseen suuntautunut loma jäi kolmen päivän mittaiseksi, kun Emilialla, Juulialla ja Linnealla tuli kesken kaiken äitiä ikävä.
"Ehkä nyt olen pystynyt viettämään normaalia perhe-elämää", pesäpalloilija summaa.
Tulevaisuus
avoimena
Lopullinen ratkaisu seuran ja pelaajan väliseen kiistaan tuli nopeasti tammikuussa. Laatikainen ei huutanut hurraata, eikä heittänyt hattuaan ilmaan.
"Siinä tuli sellainen läsähdys. Että kaksi vuotta on kulunut."
Kuuden Itä-Länsi -ottelun mies on nyt 33-vuotias, siis kypsässä pesäpalloilijan iässä. Laatikainen on perin vaitonainen tulevaisuudestaan, mutta myöntää "virityksiä olevan".
Jäähdyttelijäksi miehestä ei ole.
"Lähdinpä mihin tahansa, niin hommaan pitää sitoutua. Mitä pelaamista sellaisen 70 prosentin suorittaminen on", Laatikainen kysyy retorisesti.
Laatikainen on käynyt joululomalla Lipon pelaajien kanssa vapaamuotoisissa lyöntiharjoituksissa. Onko mahdollista, että tuttu koppari nähtäisiin vielä Lipon väreissä?
"Siellähän on jo paljon hyviä miehiä", Laatikainen nauraa.
Missään vaiheessa Laatikainen ei ole kuitenkaan julkaissut lopettavansa. Mies ei kiellä, etteikö pelitamineisiin varustautuminen houkuttelisi yhä.
"Kyllähän tässä on poltellut."
Miksi viiden SM-mitalin ja kuuden arvo-ottelun mies haluaisi vielä palata pelikentille? Mitä vailla hän vielä on?
"Olen sitä vailla, että tarkoitukseni ei ole ollut lopettaa tällä tavalla. Haluaisin kerran vielä verestää muistoja, jättää hyvän maun suuhun. Enhän minä vielä mahdu ikämiehiinkään."