Täytyy alkaa jo uskoa, että kaikkea näkee, kun vanhaksi elää. Oli nimittäin aikamoinen "eurooppalainen elämys" omassa lajissaan nähdä Ranskan presidentti Saksan liittokanslerina viikko sitten Brysselissä.
Sen päivän EU-huippukokouksen asioiden kulun kannalta seikalla ei ollut mitään merkitystä - toiselle huippukokouspäivälle ei oltu jätetty juurikaan asiaa - mutta historian siipien havinaa tällä symbolisella eleellä todella oli. Kun maat ovat sotineet keskenään kaksi vuosisataa ja syösseet koko maanosan kahteen hirvittävään maailmansotaan, oli Brysselin näytöksellä moninverroin enemmän syvyyttä kuin vain kahden hyvän vanhan tutun huumorilla kuten pääministeri Matti Vanhanen tapahtunutta luonnehti. EU:n rakentamisessa symboleilla on aina ollut tärkeä tehtävä, niin nytkin.
Automatkalla Euroopassa kannattaa käydä Verdunin maatuneilla juoksuhaudoilla ja bunkkereilla, jonne silvottiin vuonna 1916 kymmenessä kuukaudessa puoli miljoonaa ranskalaista ja saksalaista nuorta miestä. Verdunissa on kaatunut enemmän miehiä neliömetriä kohti kuin koskaan missään muualla. Vaikka Verdunista tuli sodan mielettömyyden todiste, se ei estänyt katkeroitunutta Saksaa aloittamasta vielä uutta, yhtä mieletöntä sotaa. Kun Francois Mitterrand ja Helmut Kohl seisoivat 1984 Verdunin juoksuhaudoilla 1. maailmansodan muistotilaisuudessa käsi kädessä, se oli vahvinta rauhan symboliikkaa, mitä Eurooppa voi koskaan näyttää.
EU:n alkuperäinen raison d´être, olemassaolon syy, on Saksan ja Ranskan vuosisataisten vihollisuuksien lopettaminen. Winston Churchillin Ranskalle heittämä ajatus kantoi hedelmää, kun EU:n ranskalaiset isät Jean Monnet ja Robert Schuman panivat sen alulle yhdistäen katolisen etelän ja protestanttisen pohjoisen. Saksojen yhdistymiseen asti 40 vuoden ajan Euroopan yhteistyö sujui Ranskan johdolla ja Saksan rahoilla - Ranskan käyttäessä sumeilematta hyväkseen Saksan huonoa omaatuntoa sodan jälkeen.
Kaikki EU:n tärkeät käänteet yhteismarkkinoista yhteisvaluuttaan ovat aina olleet kahden suuren pakettiratkaisuja. Ilman niitä mikään ei ole edennyt, mutta jos nämä kaksi riitapukaria ja mentaliteetiltaan niin erilaista maata ovat jossakin asiassa päässeet kompromissiin keskenään, yleensä niiden välillä viilattu sopu on kelvannut muillekin.
Saksan ja Ranskan välinen yhteistyö on ollut jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Siksi sen ylimmän johdon välejä seurataan tarkasti yhteistyön näkyvänä mittarina. Kun on nähnyt Schröderin ja Chiracin jäätävän kylmät välit, on Brysselin huippukokoukseen ilmestynyttä "liittokansleri Chiracia" pidettävä suurena suhteiden lämpenemisen merkkinä. Se on sitä paitsi tapahtunut varsin lyhyessä ajassa. Vielä toista vuotta sitten kukaan ei olisi uskonut, että Gerhard ja Jacques pääsisivät joskus läheisiin väleihin, niin huonosti heidän keskinäinen kemiansa on aina pelannut.
Jos Saksan ja Ranskan yhteistyö olisi jäänyt johtajiensa varaan, se olisi jo moneen kertaan katkennut. Siksi Charles de Gaulle ja Konrad Adenauer solmivat 1963 maat yhteen liittävän Elysée-sopimuksen, jonka 40-vuotisjuhlia vietettiin komeasti sekä Berliinissä että Versaillesissa. Elysée-sopimuksen perustajat tiesivät, että jos Saksan ja Ranskan välinen uusi "ystävyys" jää vapaaehtoisuuden varaan, se lopahtaa alkuunsa, sillä sielujen sympatiaa näiden kahden kansan välillä ei todellakaan ole.
Siksi sopimus määrää tiukat raamit, jotka sisältävät muun muassa kaksi virallista huippukokousta vuodessa ja eri ministerien säännölliset tapaamiset. Jos vallassa olevat nokkamiehet eivät voi sietää toisiaan - sellaistakin on sattunut - Elysée-sopimus määrää heidät silti tapaamisiin. Sopimuksen historiikissa tulkit kertovatkin uransa pisimmistä tulkattavista hiljaisuuksista.
Mutta kun kemiat ovat pelanneet, maiden johtajat ovat puskeneet EU:ta eteenpäin; ensin Adenauer ja de Gaulle sitten Helmut Schmidt ja Valery Giscard d' Estaing ja viimeksi Helmut Kohl ja Francois Mitterrand. Kohlin kyyneleet Mitterrandin arkulla todistivat aidosta ystävyydestä kahden suuren Euroopan rakentajan välillä. Giscard d' Estaing puolestaan huolehti, ettei Schmidtin pyörtymistä hänen pariisilaissohvalleen tiennyt kukaan Bonnissa.
Kohlin ja Chiracin välille ei syntynyt koskaan ystävyyttä, vielä vähemmän Schröderin ja Chiracin. Kumpikaan heistä ei ole Euroopan rakentajia, vaan ennenkaikkea oman maansa kansallisten etujen valvojia. Elysée-sopimus on ollut Schröderille pakkopullaa, Chirac puolestaan antoi kannatuksensa viime vaaleissa avoimesti Edmund Stoiberille, Schröderin kilpailijalle, ja Nizzan huippukokouksessa miehet repivät silmätkin toistensa päästä.
Vasta molempien toinen vaalivoitto sai heidät ymmärtämään, että heidät on tuomittu yhteiseloon. Viime vuoden lopulla alkoi EU-konventtiin sadella Ranskan ja Saksan yhteisehdotuksia vanhaan malliin aina puolustuspolitiikkaa myöten, maiden välinen maataloussopu yllätti koko unionin, Elysée-sopimuksen 40-vuotistaivalta juhlittiin jo komeasti tammikuussa ja Irakin sodanvastainen yhteisrintama sinetöi lämmenneet välit. Tämän tien huipennus nähtiin Brysselissä viikko sitten, kun Ranskan presidentti istui neuvottelupöydässä takanaan Saksan liittokanslerin lähin neuvonantaja - ensimmäistä kertaa EU:n historiassa.
Saksan ja Ranskan erityissuhde on kaksipiippuinen juttu; välttämätön Euroopan unionin rakentamiselle, mutta alituinen uhka muita määräilevän direktoraatin muodostumiselle. Tällä kertaa EU:n pienet jäsenmaat eivät nähneet direktoraatin uhkaa maiden ennennäkemättömässä solidaarisuudessa. Sitä varmaan tarkoitti pääministeri Vanhanen kuitatessaan asian huumorina. Luxemburgin pääministeri puolestaan letkautti: Chirac voi hyvin edustaa Schröderiä, sillä Ranska kyllä osaa selittää, miksi Saksa ei saa pidetyksi budjettivajettaan kolmen prosentissa!