Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän aloite vähimmäispalkkalaista oli yksi kotimaan politiikan aloitteista, joita Brysselistä käsin seurasin tarkasti tänä syksynä. Oli mielenkiintoista havaita, kuinka ajatus tyrmättiin niin vasemmalta kuin oikealtakin.
Vasen koukku oli, että minimipalkka romuttaisi yleissitovuuden – oikea suora taas moukaroi aloitteen sillä perusteella, että olisi parempi olla töissä vaikka olemattomallakin palkalla kuin kokonaan työttömänä.
Seassa oli toivottavasti myös väärinymmärrystä. Vasemmiston mallissa kun palkat määräytyisivät jatkossakin työehtosopimusten mukaan, mutta laki asettaisi vähimmäispalkan, jota pienempää korvausta ei työntekijälle voi maksaa. Palkoista sovittaisiin jatkossakin työmarkkinajärjestöjen kesken, mutta vähimmäistuntipalkka asettaa palkkaneuvotteluille tason, jonka alle ei mennä.
Tarvetta selkeästi on: Suomessa on työ- ja elinkeinoministeriön selvityksen mukaan lähes 225 000 palkansaajaa, joiden palkoista ei ole sovittu lainkaan työ- tai virkaehtosopimuksilla. Liian moni ei enää pärjää vaikka käy töissä, ja paine palkkatason yleiseen alentamiseen tuntuu vain jatkuvan.
Valtaosassa Euroopan maita on käytössä lakisääteinen vähimmäispalkka – Suomi on yksi niistä kuudesta jäsenvaltiosta 28 maan joukossa, joissa tämä perusasia ei vain tunnu etenevän.
Johtuuko se kenties siitä, että moni matalapalkkainen on nainen? Tai ehkä siitä, että kansainvälistyvässä Suomessa maahanmuuttajat ovat halpaa työvoimaa? Vai halutaanko Suomesta ehdoin tahdoin rakentaa luokkayhteiskuntaa, jossa vaikkapa kotiapulaiset, siivoojat, huoltomiehet tai perhepäivähoitajat pitävät ylemmän luokan pyörät pyörimässä, ja valtio maksaa osan palkkakustannuksista toimeentulotukena?
Euroopan sosiaalisen peruskirjan mukaan kohtuullinen palkka on 60 prosenttia kunkin maan kansallisesta keskipalkasta. Jos Suomi sitoutuisi peruskirjan mukaiseen minimipalkkaan, jokaiselle pitäisi maksaa vähintään 10 euroa tunnissa tai 1 700 euroa kuukaudessa. Aika moni tekee täyttää työpäivää alle tämän minimin – eikä välttämättä osaa edes vaatia enempää. Yleissitova tai normaalisitova työehtosopimus ei kata kaikkia työtä tekeviä, eivätkä uudet Suomeen asettuvat välttämättä edes tunne työehtosopimusmääräyksiä tai Suomen palkkatasoa.
Ei tehdä Suomessa kahden kerroksen yhteiskuntaa.
Tosiasia on, että vaikka Suomi on ratifioinut Euroopan sosiaalisen peruskirjan, ei kotimaassa olla sitouduttu kohtuullista palkkaa koskevaan 4.1 artiklaan. Artiklan mukaan valtio tunnustaa oikeuden sellaiseen palkkaan, joka turvaa tyydyttävän elintason työntekijöille ja heidän perheilleen.
Peruskirjahan ratifioitiin jo 1961, ja tuolloin sitoutumattomuutta perusteltiin sillä, että tilastojen mukaan palkkaerot ovat meillä suuremmat kuin mitä sopimus edellyttää. Kun uudistettua peruskirjaa vuonna 2002 ratifioitiin, kaikki palkansaajakeskusjärjestöt esittivät, että Suomi sitoutuisi 4.1 artiklaan. Ei onnistunut: tällä kertaa perusteena oli se, että vähimmäispalkat määritellään työehtosopimuksissa eikä meillä tilastoida nettokeskipalkkoja.
Artiklaan ovat jättäneet sitoutumatta Suomen lisäksi sellaiset maat kuin Armenia, Bosnia, Bulgaria, Kypros, Viro, Georgia, Unkari, Latvia, Moldova, Montenegro, Venäjä, Turkki, Makedonia, Ukraina, Kroatia, Tšekki ja Puola.
Eikö meillä muka tosiaan pystytä parempaan? Norja ja Ruotsi ainakin pystyvät.
Euroopan sosiaalisesta peruskirjasta puhutaan Suomessa muutenkin erittäin vähän. Tämä johtuu ehkä siitä, että monet peruskirjassa turvatuista oikeuksista on turvattu myös muin – esimerkiksi ILO:n sopimuksin.
Uudistettu peruskirja painottaa erityisesti oikeutta asumiseen sekä köyhyyden ja yhteiskunnallisen syrjäytymisen vastaista taistelua.
Tässäkään Suomi ei ole hoitanut tonttiaan, vaan joutui viime vuonna Euroopan neuvoston tarkkailulistalle sosiaalisen peruskirjan rikkomisesta eli liian matalasta sosiaaliturvasta. Parannuksista on nyt raportoitava, kunnes taso täyttää peruskirjan vaatimukset.
Toimeentulotuella, sairauspäivärahalla ja työmarkkinatuella minimitoimeentulon taso on Suomessa siis liian matala – miksi me pyrkisimme siihen, että työtä tekemälläkään ei itseänsä elätä?
Suomalaiset ovat kohtuullista väkeä. Asumme ahtaammin kuin muualla Euroopassa, ajamme vanhemmilla autoilla, ja kulutuksemme on ylipäätään alhaisempi kuin OECD-maissa keskimäärin. Tavallinen työtätekevä suomalainen ei odotakaan elämän olevan kulutusjuhlaa, mutta reiluja pelisääntöjä suomalainen arvostaa. Kun tulo- ja kulutuserot kasvavat, kaksi ylintä tuloluokkaa karkaa omaan todellisuuteensa. Kun alin tuloluokka samalla putoaa kokonaan kelkasta, muuttuu koko Suomi.
Merja Kyllönen on europarlamentaarikko (vas.) Suomussalmelta.