Kirjoittaja on rikosoikeuden professori
Lapin yliopistossa.
Eduskuntavaalit ovat muutaman viikon kuluttua ja yli puolet suomalaisista jälleen sanoo sanansa maan menneestä hoidosta ja tulevaisuuden suunnitelmista.
Se pienempi puoli äänioikeutetuista ei osallistu, vaan jättäytyy ulkopuolelle. Syyt saattavat olla erilaisia: on petytty puolueisiin, ei uskota demokraattisiin vaikutusmahdollisuuksiin tai elämänkatsomus rakentuu arvoille, joille ei löydy politiikasta vastakaikua.
Monet kuitenkin panevat jälleen toivonsa vaaleihin ja voivat todeta Kaija Löytyn sanoin: kuinka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa, olen kahden maan kansalainen.
Kaikille ei kuitenkaan enää riitä hengellinen kansalaisuus jossain yläkerroksissa, jos täällä maan päällä ollaan joskus niin alhaalla, että kerrokset näyttävät loppuvan kokonaan.
Poliittinen keskustelu liikkuu mielellään kansantalouden ylärakenteissa, joissa satoja miljoonia ja miljardeja liikutellaan, jos ei nyt aivan konkreettisesti niin ainakin kansantalouden makrolukuina tai laukeavina uhkakuvina.
Julkisen talouden tulot eivät riitä menojen kattamiseen, mitä nykyään kutsutaan kestävyysvajeeksi. Sen oletetaan liikkuvan muutaman vuoden päästä 5-10 miljardin euron välillä.
Suomen osuus euromaiden takuista uhkaa nousta kahdeksasta 16 miljardiin, mutta maksoihan se pankkikriisikin jo 90-luvulla 52 miljardia silloista markkaa.
Ei ole ihme, etteivät näin suuret luvut hahmotu ihmisille, kun useimpien elämä koostuu vain satasista ja tuhansista ja suurimmillaankin alle miljoonan asunnoista. Kaikkein pienituloisimpien on tultava toimeen alle viidellä sadalla kuussa.
Se ei ole kovin paljon, jos vuokratukea saa alle 400 ja halvin vuokrayksiökin maksaa viitisensataa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen arvion mukaan yksinelävä tarvitsee asumiskulujen jälkeen 575-660 euroa kohtuulliseen elintasoon.
Tämä maksaisi miljardin. Sitä ei kuitenkaan tahdo löytyä, vaikka elinkeinojen piristämiseen tai pelastamiseen miljoonia ja miljardeja saattaa löytyä muutamissa päivissäkin.
Kaikesta huolimatta Suomi on yhä yksi maailman parhaista maista, kun katsotaan esimerkiksi koulutusmahdollisuuksia ja turvallisuutta.
Mutta on niitä häpeäpilkkujakin kaikesta hyvinvointiretoriikasta huolimatta. Kirkko luovutti sosiaaliturvasta huolehtimisen kunnille pääasiassa jo 1800-luvulla, mutta yhä edelleen seurakuntien leipäjonot kiemurtelevat Helsingissä satojen metrien mittaisina.
Tilanne, jota kukaan tuskin osasi kuvitellakaan 1980-luvulla, jolloin vanhat ihmiset saattoivat vielä ylpeillen kertoa, kuinka he ovat koko ikänsä työllään elättäneet itsensä, eikä soppajonoissa ole tarvinnut seistä edes 30-luvun laman aikana.
Kun kaupunkien ympärille nousivat uudet lähiöt 60-luvulla, iloittiin kylpyhuoneista ja sisävessoista, mutta tästä ilosta eivät näytä kaikki päässeen osalliseksi vieläkään. Sellaisiakin vanhuksia, jotka itse haluaisivat autettuna huolehtia itsestään, makuutetaan vaipoissa.
Kauan sosiaalihuollosta huolta kantanut entinen eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio kertoikin ilahtuneena, kuinka eräässä suuressa vanhainkodissa vihdoinkin kokeiltiin sitä, että kukin pääsi tarpeilleen haluamanaan aikana ja kuinka se paransi hoidettavien mielialaa ja tuli lopulta halvemmaksikin kuin vanha systeemi.
Kysymys ei aina ole vain rahasta vaan myös asenteista.
Myös osa vangeista elää tässä suhteessa vielä mennyttä aikaa, sillä Suomessa on yhä edelleen 222 vessatonta selliä.
Näistä niin sanotuista paljuselleistä Suomi on saanut jatkuvasti huomautuksia Euroopan kidutuksen vastaiselta komitealta. Myös uusi eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläinen on pitänyt tilannetta häpeällisenä.
Paljusellejä ei ole muissa pohjoismaissa.
Viime vuonna Kreikassa kollegani oikein varta vasten kysyi minulta, voiko se hänen saamansa tieto pitää paikkaansa, että Suomessa vangit eivät pääse yöllä vessaan. Ihmetellä sitä sopiikin, jos maa pystyy luomaan yrityksen, joka varustaa suuren osan maailmaa kännyköillä, mutta ei saa rakennettua muutamaa sataa sisävessaa.
Demokratiassa tehdään niin kuin enemmistö määrää ja enemmistöllä Suomessa menee hyvin, jos on vakituinen työpaikka ja säännölliset tulot.
Silloin voi miettiä, viettääkö talvilomansa Rukalla vai Sveitsin Alpeilla ja mihin oopperaan ensi kesänä ehtii. Kun toimittajat aikanaan ahdistelivat Mauno Koivistoa 10 prosentin työttömyydestä, hän vastasi, että 90 prosenttia on sentään töissä.
Tämän enemmistön äänistä vaaleissakin kamppaillaan ja tämän ryhmän etuja myös valitut ensi sijassa ajavat. Vähiten ansaitsevien perusturvaakaan ei voi nostaa, ellei samalla nosteta ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa, vaikka ero ansioturvan eduksi on koko ajan kasvanut.
Suomen perustuslain 19 §:ssä kyllä taataan oikeus välttämättömään toimeentuloon, mutta tarkempi toteutus on jäänyt lakien varaan ja niitähän säätävät kansanedustajat hallituksen esityksistä.
Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta, joka päätöksillään voisi vahvistaa, milloin oikeudet myös käytännössä toteutuvat. Näin teki Saksan perustuslakituomioistuin viime vuonna todetessaan lasten sosiaaliturvan riittämättömäksi.
Taustalla oli liittokansleri Gerhard Schröderin vuonna 2004 ajama sosiaaliturvaa leikannut lakiuudistus Harzt IV.
Meillä vastaavanlaista päätöstä lakien perustuslainmukaisuutta valvovalta ja poliitikoista koostuvalta perustuslakivaliokunnalta lienee turha odottaa.