Kahden kauppa Ran­ta­jat­seis­sa

Mitä voi odottaa soittajilta, jotka ovat kokoontuneet virallisesti vain kerran yhteen levytyksen merkeissä? Kun lisäksi yksi soittajista tulee paikalle Itävallasta, toinen Ranskasta ja kaksi Amerikasta ja he tapaavat toisensa vasta keikkapäivän aamuna ja lisäksi basisti soittaa lainavehkeillä, voisi ajatella katastrofin olevan valmis.

Mitä voi odottaa soittajilta, jotka ovat kokoontuneet virallisesti vain kerran yhteen levytyksen merkeissä? Kun lisäksi yksi soittajista tulee paikalle Itävallasta, toinen Ranskasta ja kaksi Amerikasta ja he tapaavat toisensa vasta keikkapäivän aamuna ja lisäksi basisti soittaa lainavehkeillä, voisi ajatella katastrofin olevan valmis.

Max Nagel Big Four näytti luulot vääriksi. Yhtye on osoitus siitä, kuinka jazzin kentässä projektiluonteinen työskentely yhdistetään usein kovaan ammattitaitoon, sen verran saumatonta ja sujuvaa oli soitto Raahen Rantajatseilla. Itse asiassa tuli mieleen, että tällainen metodi pitää esitykset tuoreina ja yllättävinä.

Vertailukohteeksi voidaan ottaa vaikkapa Oiling Boiling Rhythm´n Blues Band, joka veti esityksensä läpi niin vakiona ja tylsyyteen asti kliseisenä, että välillä mietti soittajien motiivitasoa hinkata peruskaavaa keikasta toiseen.

Eipä sillä, illan viimeisenä päälavaesiintyjänä Oiling Boiling sai festivaalikansan tanssimaan ja ilakoimaan mukavasti, joten blueshuttu iski päähän kuin metrinen halko.

Musiikillisesti kuitenkin Max Nagel Big Four nousi Raahen tasalaatuisimmaksi ja sykkivimmäksi kokoonpanoksi. Hyvä saavutus ottaen huomioon, että yhtyeessä ei ollut rumpalia. Tästä johtuen esitys olikin muita pehmeämpi, joustavampi ja hengittävämpi.

Kovasti etukäteen odotuksia nostattanut norjalais-ruotsalainen kokoonpano Atomic oli kohtuullisen aggressiivinen ja äänekäs, mutta musiikki jäi puolitiehen. Vain ajoittain saatiin yhteissoittoon punottua punaista lankaa pidemmäksi aikaa. Vasta aivan viimeisissä kappaleissa Atomic sai protoninsa ja neutroninsa järjestykseen.

Miehet tosin itse pitivät keikasta, mutta enemmän sanottavaa ja sisältöä oli Max Nagelilla. Yksi syy siihen lienee Nagelin oma tausta. Hän on säveltänyt teatteri -ja elokuvamusiikkia sekä lukuisia produktioita. Sävelkieli oli jäsentynyttä, aivan kuin elokuvaa seuraisi.

Lopputulos oli pakotonta ja laidasta laitaan poukkoilevaa. Välillä mentiin valssin tahtiin, sitten käännös freen puoleen ja loppupyörähdys mainstreamin kautta kotipesälle. Moninaisuus ei ole hajanaisuutta, kun osaa latoa palikat oikeille paikoilleen oikeaan aikaan.

Raahen Rantajatsien yllättäjänä voidaan pitää blueskitaristi Tommy McCoy´ta.

Floridalainen puolivirkamiehen oloinen mies käsitteli kitaraansa antaumuksella ja karismaattisella otteella.

Stevie Ray Vaughanin kanssa soittanut mies on imuroinut vaikutteensa sähköisestä chigago-bluesista. Hänen selkeä soittotyylinsä toimi varmasti ja antoi silti musiikillista haastetta kuulijoille.

Erityisen mielenkiintoiseksi kokoonpanon teki osaltaan myös loput bändistä: Sauli Törmälä (basso), Juha Säily (kitara) sekä Mika Säily (rummut). On turha tulla urputtamaan, että aitoa bluesia ei osattaisi meillä soittaa. Lumen ja jään keskeltä löytyy yllättävästi aiheita ja taustaa mustan bluesin uskottavaan tulkintaan.

Viime vuosina Raahen Rantajatsien kovimmat yleisönvillitsijät ja yllättäjät ovat löytyneet klubeilta ja juuri blues on vahvistanut rooliaan. Saa nähdä, onko konsepti vakiintumassa tämänsuuntaiseksi jatkossakin.

Vaikka free-jazz on villiä ja vapaata, se ei tällä hetkellä tavoita nuorisoa.

Jotain on varmasti tehtävä, jotta nuorempaa polvea saadaan paikalle nykyistä enemmän tulevina vuosina. Muuten on vaarana, että Raahen Rantajatsit keski-ikäistyy ja pönäköityy paikkansa vakiinnuttaneeksi tapahtumaksi nuorison etsiytyessä aktiivisesti muille festivaaleille.

Kaikesta huolimatta selkeästi päälle 3 000:n noussut kävijämäärä tyydytti järjestäjiä.

Ilmoita asiavirheestä