Britannian pääministeri Tony Blair ei saapunut Yhdysvaltoihin jäähyväiskäynnille, mutta kaukana siitä ei ollut uutiskuvista välittynyt tunnelma hänen ja presidentti George W. Bushin tapaamisesta. Blairilta jopa kysyttiin tiedotustilaisuudessa suoraan, onko hän paikalla nyt viimeistä kertaa pääministerinä.
Ei varmaankaan ollut. Blairin vahvistusta väitetylle erolleen vuoden kuluttua kesällä odotellaan. Se tuskin aivan pian tulee, joten Valkoisessa talossakin hän ehtii hyvin vielä käydä. Mutta lopun alkua oli jo nyt ilmassa.
Mitään niin hyvin yhteen hitsattua liittoumaa ei viime vuosien maailmanpolitiikassa ole nähty kuin on ollut Yhdysvaltain ja Britannian johdon muodostama akseli erityisesti Irakin sodassa. Blair on ollut siinä Bushin läheisin tukija. Muissa asioissa mielipiteet ovat voineet mennä ristiin, kuten suhtautumisessa ilmastonmuutokseen ja sen syihin, mutta tärkeintä on silti ollut Irakin sodan kumppanuus.
Nyt oli koittanut tilinteon tai ripittäytymisen hetki. Molemmat johtajat myönsivät julkisuuteen poikkeuksellisen suoraan, että he ovat tehneet pahoja virheitä Irakissa. Bush pahoitteli erityisesti omaa kielenkäyttöään ja nosti lisäksi esiin Abu Ghraibin vankilaskandaalin.
Mutta ripittäytyminen koski vain yksityiskohtia, ei koko Irakin tilannetta. Bush ja Blair eivät horju -- eivätkä voisikaan horjua -- siitä kannasta, että hyökkäys Irakiin oli perusteltu. Operaatioista vastuussa olevat poliittiset johtajat tekevät loppuun asti sen, mikä heidän mielestään on tehtävä. Ongelmana heidän kannaltaan vain on, että kansalaismielipide on omat tulkintansa tehnyt.
Molempien suosio on vajonnut pohjalukemiin tavalla, joka uhkaa myös heidän puolueidensa valta-asemia. Juuri Irakin sota on tärkeä tekijä taustalla. Irakiin on nyt saatu hallitus, avointa sisällissotaa ei ole, mutta sekava vastarinta jatkuu, turvattomuus on suurta ja kansalaisten elinolot kehnot. Diktaattori Saddam Husseinin syrjäyttämisen jälkeen liittoumalla saattoi olla lyhyt mahdollisuuksien ikkuna auki siihen, että irakilaisten oloja olisi aidosti voitu parantaa. Mutta tilanne valui käsistä nopeasti. Kiitollisuuden sijaan syntyi tunne miehityksestä.
Bush sanoi yllättyneensä demokratian vastaisten voimien vahvuudesta -- mutta ei Irakin vastarintaliike ole demokratiaa pohtinut, vaan taistellut ulkoista miehittäjää vastaan ja valta-asemiensa puolesta. On yllätys, jos se todella on ollut yllätys Bushille.
On ilmeistä, että sekä Bush että Blair joutuvat testamenttaamaan Irakin sotkut myös seuraajilleen. Joukkojen vähentäminen maasta voi olla lähiaikoina näköpiirissä, niiden lähteminen kokonaan ei. Ja jos Irakiin mitään aitoa demokratiaa rakennetaan, näistä lähtökohdista se vie vuosia.
Tästä tunnelmasta ja romahtaneista kansansuosioista huolimatta on muistettava, että molemmat johtajat jatkavat viroissaan ja heillä on uusia haasteita hoidettavina. Erityisesti Iranin tilanne puhuttaa nyt maailman johtajia.
Bushin hallinnon politiikka Irania vastaan saattaa vielä olla hyvinkin kovaa. Jos tähän mennään, Lontoosta tuskin kuitenkaan enää tärkeää liittolaista löytyy. Blair on poliittisen pääomansa syönyt ja hänen lähtölaskentansa on alkanut. Maailman poliittista lähihistoriaa muokannut aikakausi on väistämättä päättymässä. Jotain muuta tulee tilalle, mutta vielä ei tiedetä, mitä se on.
Tony Blair ja George W. Bush myönsivät nyt Irakissa tehtyjä virheitä.