PORI Samalla kun Pori Jazz vahvistaa asemaansa maamme johtavana yleisrytmimusiikin valintamyymälänä, sen merkitys jazzfestivaalina on kuivumassa lähes olemattomiin.
Jazz-käsitteen merkityskin on hämärtynyt mediaa myöten.
Niinpä viime tiistaisen poptähti Paul Simonin konsertin yleisöä tituleerattiin jazzkansaksi, joka hullaantui viimeistään silloin, kun Simon istahti lavan reunalle ja heilutteli poikamaisesti jalkojaan. (IS 17.7.).
Onko siis jazzkansaa se, joka ylipäänsä saapuu "jatseille" kuka mistäkin syystä, eikä se, joka nimenomaan diggaa jazzia? Jonkun vanhan pop-staran poikamaiselle jalkojen heiluttelulle todellinen jazzkansa korkeintaan pyllistää.
Sekameteliä
Kun Kirjurinluodon samassa konsertissa esiintyivät Us3 (hip hop), De La Soul (rap), St. Germain (house with blues & reggae flavour) ja Woodstock-hörhö Joe Cocker (rock, soul, R&B), oli siitä jazz kaukana.
Oli pakko todeta, että keskiviikon jazziton sekameteli oli sikanautaa.
Tosin oli myönnettävä, että sekä siat että naudat olivat oman genrensä ehdottomia maailmantähtiä.
Jazzia pitikin lähteä hakemaan Promenadisalista. Vietnamilais-ranskalainen kitaristi Ngnyen Le Bakida tuli Poriin ultra-osaston etnomandaatilla. Konsertti alkoikin lupaavasti kiehtovien itämaisten intervallien ja sähköteknisten innovaatioiden taitavalla sulauttamisella.
Trio sinänsä - bassossa ranskalainen Michel Alibo ja rummuissa algerialainen Karim Ziad - on itse täydellisyys mitä häikäisevään tekniikkaan ja yhteisiin aaltopituuksiin tulee.
Vietnamista maestro kuitenkin hyppäsi melko pian musiikin länsimaiseen lapsuudenmaisemaansa eli kuultiin festivaalin jimihendrixit. Upeaa sinänsä, mutta itse olisin mieluummin nauttinut vietnamilaisittain höystetystä etnojazzista, kun sitä kerrankin olisi ollut korvien ulottuvilla.
Benny Green -nimisestä jenkistä Pori Jazz on tekemässä hovipianistiaan.
Tavallisesti hyvin perillä olevalta taholta sallin itselleni kerrottavan, että Benny olisi joskus heittänyt Porissa todella hyvänkin keikan.
Konsertissa samainen taho yhtyi mielipiteeseeni: tämä on aika kaameaa.
Ensimmäisen kappaleen Benny suolsi yhtenä ja samana 1/16-putkena. Toinen kappale taottiin alusta loppuun kymmenen sormen klustereina.
Kolmannessa kappaleessa toteutettiin kaikki mahdolliset jazzballadin yökerhokliseet. Ja kun trion keskinkertaisilla basistilla ja rumpalilla ei ollut muuta kuin niin sanottu myötäilijän rooli, oli aika sukeltaa Porin yöhön.
Sen äänimaisema oli tullut tutuksi jo vuosien takaa: keskenkasvuisten humalaisten käsittämätön riekkuminen paikallisella murteella. Varsinaista etnoa!
Totisemmin jazzia
Pori Jazzin lattarijazz-osasto on viime vuosina ollut kiitoksen väärtti. Etenkin Kuuba on ollut kova sana, joten tämänvuotisen valinnan osuminen Eddie Palmieriin ei ollut sattuma. Tosin hänkin on newyorkilaissyntyinen, mutta puhdasverinen cubano joka tapauksessa.
Kirjurinluodon torstai alkoikin hyvissä merkeissä tämän jazzpianisteista vaikutteita ammentavan ja orkestroinneissa huiluja suosivan maestron ansiosta.
Festivaalin ensimmäiset groovyt osuivat kohdalle, kun tämän hetken ehkä merkittävin jazz-urkuri Joey De Francesco trioineen antoi palaa. Jazz alkoi saada yleisön otteeseensa.
Niinpä Herbie Hancockin oli helppo marssittaa lavalle Direction in Music -kokoonpano, josta kyllä heti paistoi läpi, että jälleen kerran vanhalle mantereelle on lähetetty rahat pois eurooppalaisilta -kokoonpano. Lyhyen ajan sisällä tenoristi Michael Brecker puhalsi Porissa jo neljättä (4) kertaa! Yksi vierailusta oli loistelias, kaksi meni lavan alle. Nyt mies väänsi hullun lailla 20 vuoden takaista tavaranmerkkiään eli loputonta kieputusta. Egotrippiään hän dramatisoi Albert Aylerin maailmantuskalla. Sanoisin, että trumpetisti Roy Hargroven oikotorvi antoi enemmän.
Loppuillasta Kirjurinluodossa kuulemma kiekui joku Chaka Khan.
Sielukkaasti ja ilman
Sitten Promenadisaliin. Jazzsolistina esiintyvä australialainen klassisen musiikin säveltäjä Mark Isaacs oli illan pianistivieras. Toki hän oli monipuolisempi ja nyanssipitoisempi kuin edellisen illan Green, mutta huima tekniikka vain peitti sen, että soitosta puuttui se tärkein: sielu.
Sitä saatiin sitten sitäkin enemmän, kun jazzin legendaarisin veljeskolmikko Jimmy, Percy ja Albert "Tootie" Heath tuli ja soitti kaikki kahtena päivänä kuulemani jazzarit suohon. Keski-ikä noin 80, mutta taidot tallella. Se oli rakkautta musiikkiin ja yleisöön, ehkä viimeisiä kohdallemme osuvia eläviä viestejä sieltä jazzin suurelta kulta-ajalta.
Eikä muuten puuttunut huumoria eikä protestihenkeäkään: repertuaarissa olivat muun muassa kappaleet Watergate Blues ja Bush Blues ja tietysti ironiset alkurepliikit. Kiitos teille, Jimmy, Percy ja Tootie!
