Sosiaalidemokraattisella puolueella on kaksi kohtuullisen suurta pulmaa: aate on kadonnut ja kannattajat kaikonneet.
Jälkimmäiseen etsitään kuumeisesti vastausta kampeamalla puheenjohtaja Jutta Urpilaista sivuun ammattiliittojohtaja Antti Rinteen voimin.
Aatteesta viis. Siitä ei ole ollut vetovoimaksi enää vuosikymmeniin.
Rinteen menestyminen puoluekokousedustajille tehdyssä mielipidemittauksissa kertoo paljon SDP:stä. Ikääntynyt puolueväki on menneisyyden vanki. Se kuvittelee nousun tapahtuvan palaamalla vanhaan; nojautumalla kannattajakuntaan, jota ei tosiasiassa ole enää.
Rinne mielletään tämän päivän työväenluokan edusmieheksi. Nykyajan työläisiksihän luetaan toimihenkilöt, entisajan kaulusköyhälistö, joiden ammattiliittoa Rinne johtaa.
Hän saa taustatukea demareiden vanhoista perusduunarilinnakkeista kuten metallista ja paperista. Perusduunari on kuitenkin katoava luonnonvara. Yksistään sen varaan ei voi laskea.
Luokkaerot eivät ole hävinneet yhteiskunnasta minnekään. Ne kasvavat, vaikka juuri tämänhetkinen taantuma hieman hillitseekin kehitystä.
Tilanne muuttuu heti kun talouden rattaat alkavat raksuttaa. Vaurauden päällä makaavilla on keinot kuoria kerma aina kun sitä syntyy.
Tunne siitä, mihin ihminen kuuluu, on sen sijaan muuttunut. Sen myötä yhteistä tunnetta ylläpitäneet rakenteet ovat kadonneet.
Vanhassa maailmassa työväki kokoontui omiin rientoihinsa työväentaloille, osti omasta osuuskaupastaan, vakuutti omassa vakuutuslaitoksessaan, pani vähät rahansa omaan pankkiinsa ja urheili omassa työväen urheiluseurassaan. Oli työväen näyttämöitä, raittiusseuroja ja ties mitä.
Miltei kaikki nämä ovat poissa. Työväentalot ovat rapistuneet tarpeettomina, talouden linnakkeet menneet nurin eikä urheiluseuroistakaan enää tiedä mitä ne ovat.
Se tunne, joka näiden rakennelmien kautta yhdisti ihmiset, on hävinnyt. Niinpä ei ole itsestään selvää, mihin ihminen samaistuu. Ammattikaan ei selitä elämäntapaa.
Eri ryhmien välisten erojen kasvu ei kuitenkaan merkitse sitä, että olisimme palanneet johonkin sellaiseen luokkayhteiskuntaan, joka synnytti työväenliikkeen. Sitä ei ole tapahtunut. Tämän päivän luokkayhteiskunta näyttää aivan toisenlaiselta.
Vanhaan aikaan eriarvoisuus oli käsin kosketeltavissa ja silmin havaittavissa. Köyhät olivat niin köyhiä, ettei sitä voinut olla näkemättä ja rikkaat niin rikkaita, ettei se jättänyt arvauksille varaa.
Tuohon aikaan jokainen tiesi paikkansa. Työt kulkeutuivat vanhemmilta lapsille. Työläisen pojasta tuli työmies, tytöstä työläisnainen, tilattoman lapsesta renki tai piika.
Kannatuksen kasvun hakeminen palaamalla juurille on sen hyväksymistä, ettei kasvua tapahdu. Se muistuttaa taistelua auringonlaskua vastaan. Joitakin kadonneita kannattajia saatetaan saada takaisin, mutta uudet äänestäjät on houkuteltava muilla keinoilla.
Suurin osa asemansa puolesta hyvinkin sosiaalidemokraattien raamiin sopivista kansalaisista liikkuu ja haistelee tuulia. Vähävaraiset voidaan ryhminä luetella, eri asia on, onko SDP heistä aidosti kiinnostunut.
SDP:n politiikka on 20–30 viime vuoden aikana nojannut hyvinvoivaan ammattiväestöön, joka on nyt teollisuuden rakennemuutoksen siivittämänä kääntänyt selkänsä puolueelle.
Kyseessä on sama keskiluokkaisten joukko, jonka ääniä kalastelevat kokoomus ja keskusta. Kun keinot ovat miltei samoja kuin muilla puolueilla, ei ole ihme, että SDP on jo pidemmän aikaa etsinyt itseään.
Köyhän asiakin on jätetty politiikan helppoheikeille.
Kolumni