Hyvin tärkeä seurue oli kokoontunut pitkän pöydän ääreen. Seurueen keskipisteessä liversi Anneli Jäätteenmäki kuin kevään ensimmäinen peipponen. Hän oli itseoikeutettu emäntä, sillä hallitustahan siinä tehtiin. Jäätteenmäki oli jo valittu eduskunnan puhemieheksi vahtimaan hallitustunnustelijaa, joka myös oli Jäätteenmäki. Hän ajatteli ryhtyä vielä puolustusvoimien ylipäälliköksi,ulkoministeriksi, varapresidentiksi, EU-komissaariksi ja euroviisuedustajaksi, mutta ne tulisivat eteen tuonnempana. Nyt aloiteltiin uutta hallitusta, joten kaikki olivat paikalla salkkuja vonkaamassa: voittajat, häviäjät ja omilleen jääneet. Mutta sitten kävi joukon läpi kohahdus. Yksi oli kuitenkin poissa. Missä oli Paavo Lipponen, nykyinen pääministeri, tosin enää virkamiehen vastuulla?
Käytiin katsomassa miesten vessa. Tarkistettiin naulakot. Kohautettiin pöytäliinaakin, että josko pöydän alla. Soitettiin kotiin, missä Emilia-tyttönen kertoi, että iskä ei ole kotona, kun se on pääministeri. Mauri Pekkarinen kurkisti salkkuunsakin ja Eero Heinäluoma kaiveli taskujaan. Mutta ei. Ei missään. Paavo Lipposta ei tässä palaverissa ollut. Lopulta Antti Kalliomäki kohosi pystyyn ja kakisteli, että pääministerille oli sattunut virkaeste, eikä hän pitänyt välttämättömänä tulla vielä tähän palaveriin, vaan kyllä varmaan joskus myöhemmin sitten... No jospa me sitten aloitamme tällä joukolla, visersi Jäätteenmäki ja sai vaivoin kätketyksi voitonriemunsa tajutessaan, että vallanvaihto sujuisi odotettuakin helpommin. Mutta toki jokainen järkevä lukija ymmärtää, että eihän kaksimetrinen miehenroikale noin vain häviä olemattomiin. Paavo Lipponen ähki parhaillaan hiki päässä omassa rakkaassa virkahuoneessaan. Hiki tuli siksi, että hän kasasi järeitä huonekaluja oven eteen. Jyhkeä kirjoituspöytä salpasi ovenrivan. Sen päälle rymähti massiivinen sohva, sitten nojatuolit ja flyygeli. Viimeiseksi lukoksi jytkähti seinänkokoinen kirjahylly, joka oli täynnä valtioneuvoston asiakirjoja vuodesta 1906 alkaen.
Lukija ymmärtänee myös sen, ettei Lipponen — niin riski mies kuin onkin — aivan yksin tähän pystynyt. Ei. Hän oli värvännyt avukseen kansanedustaja Halmeen, jolle juuri antoi uusimmat ohjeet: — No niin, Tony. Barrikadi on valmis, eikä tänne tule kukaan, ei ainakaan se akanruikale. Mutta menepäs sinä nuoremmuuttasi varmuuden vuoksi ikkunan kautta ulos ja asetu ovelle portsariksi siltä varalta, että joku yrittäisi. Heh, heh. Heh, heh, herra pääministeri, toisti Tony Halme kuuliaisesti, teki työtä käskettyä ja jätti Lipposen niin turvalliseen suojaan kuin Suomen oloissa on mahdollista. Siellä kai hän on vielä tänäkin päivänä. Mahdetaanko koskaan pois saadakaan.