"Elokuussa 1966 muuttokuormassa keikkui alle kymmenen taideteosta eikä kenenkään päähän pälkähtänyt edes leikillään kutsua tuota kokonaisuutta taidekokoelmaksi Kalevan muuttaessa keskikaupungilta uudisrakennukseen keskelle Taka-Lyötyn peltoja", kuvailee sanomalehti Kalevan kulttuuritoimituksen päällikkö emerita Kaisu Mikkola tilannetta 40 vuotta sitten.
Mutta yksi oli joukosta poissa, puinen pöllöpatsas.
Kaleva, sen lehti ja paino toimivat edelleen tuossa uudisrakennuksessa, nyt tiheään rakennetulla teollisuus- ja kauppa-alueella. Tyhjät seinät ovat täyttyneet noin 800 taideteoksella.
Tämän kaiken nähnyt ja kokenut Mikkola kaipaa ja peräänkuuluttaa pöllöä, kiiminkiläissyntyisen akateemikko Oskari Jauhiaisen nuoruuden työtä vuodelta 1930.
Kadonneen pöllön arvoitus on yksi lukuisista Kalevan taidekokoelmaan liittyvistä tarinoista. Samoin kuin niin monet henkilöhistorialliset, taiteilijoihin, kalevalaisiin ynnä muihin liittyvät anekdootit.
Nyt nämä tarinat ovat kansien välissä. Muuten ne olisivat olleet tuota pikaa hiipuvaa kansanperinnettä. Historian virrassa kun taidemesenaatit tulevat ja menevät. Mikkola on tehnyt todellista perinnetallennusta haastatteluin ja arkistoja penkoen - ja kuten hän sanoo, haastattelemalla myös itseään.
Perinnetarinat ovat saaneet komeat raamit. Ja taidekuvien maan parhaan värierottelun. Kuten eräs tunnetuimmista valokuvataiteilijoistamme sanoi jo vuosia sitten Kalevaprintin painotyöstä.
Taitto tuo kirjaan oman räväkkyytensä. Värikkyys, rohkeus ja lennokkuus heijastavat taidetarinoiden polveilua. Paikoitellen kuvat ja teksti kuitenkin lähtevät lentoon erilleen.
Eräs kirjan kauneimmista ja havainnollisimmista aukeamista on s. 120-121 teksti ja kuva Reidar Särestöniemen maalauksesta Trifonan luostari sekä Matti Saanion valokuva Reidarista luonnostelemassa luostarin ääriviivoja huurteiseen ikkunaan.
Suomalaisen taiteenkeräilyn alkuvaiheita tutkinut Susanna Pettersson on tyypitellyt keräilijöiden motiiveja.
Yksi saa taiteellaan sosiaalista statusta, toinen lepoa ja mielenrauhaa, kolmas tuntee palvelevansa kansallista päämäärää, neljännelle teokset ovat perheen lapsia ja viides tekee hankintansa impulssien vallassa, kun rahasta ei ole puutetta.
Mikkola ei analysoi, mutta nämä samat keräilyn elementit tulevat epäsystemaattisemminkin vastaan Kalevan kokoelman tarinoista.
Kalevan talossa taiteella on sisäinen ja ulkoinen sosiaalinen ja taidepedagoginen tehtävänsä, kuten jokainen lehtitalossa työskennellyt ja/tai vieraillut on voinut todeta. Työympäristö kuitenkin on rajoittanut nykytaiteesta esimerkiksi videotaiteen tai installaatioiden hankintaa, kuten Mikkola huomauttaa.
Mikkola tähdentää myös, että kokoelman koostaminen on ollut tapa tukea taloudellisesti alueellista taidetta. Ja että omien kokoelmien näyttelyjen sekä galleriatoiminnan järjestäminen lehtitalon ulkopuolella on ollut myös yksityisen yritystoiminnan aktiivisuutta ja hyödyllistä kilpailua julkisten taideinstituutioiden rinnalla.
Sitä Mikkola ei kerro, toteutuiko oman taidegallerian toimintaperiaatteista taloudellinen tuottavuus. Oma kokoelma kyllä karttui sekä yrityksen taideystävällinen imago.
Kansallisia päämääriä ovat olleet ainakin pohjoissuomalaisuus ja virolaisuus.
Mutta kuinka tarinat avautuvat niille, jotka eivät ole kulkeneet taidekierroksella Kalevassa? Kirjan teksti soljuu ja polveilee kuin esittelijän ilmeikkäät sanat taiteen täyttämän rakennuksen eri kerroksissa, huoneissa, auloissa ja käytävillä. Entä jos ei tunne taloa?
Taiteilijaluettelo perustietoineen olisi antanut tärkeää orientoitumisapua - samoin kuin ajantasainen teosluettelo kokoelmista. Nämä molemmat olisivat olleet erinomainen apuväline suurelle yleisölle ja etenkin taiteen ammattilaisille. Valmista pohjaa myös toivotulle tulevalle tutkimustyölle.
Kirja tulee piakkoin myyntiin
Kalevan toimipisteisiin.