Ylivieska Kirkkokansa on ymmällään, osoittaako suosiotaan kirkossa pidettävässä tilaisuudessa kättentaputuksin vai ei. Taputetaanko konsertin kappaleiden ja esiintyjien välillä, vai säästetäänkö aplodit loppuun? Annetaanko rovastille aplodit hyvän puheen päätyttyä? Osoitetaanko suosiota urkurille, jota ei urkuparvelta edes näe. Ongelmallisimpia ovat tilaisuudet, joissa on sekä musiikkia että puhetta.
Kuuluuko seurakuntalaisten pitää mielenilmauksensa sisällään ja kädet tyynen rauhallisesti sylissä puheiden päätyttyä?. Epätietoisuus saattaa vaivata siinä määrin, että koko konserttielämys uhkaa valua hukkaan.
Musiikkisihteeri Ulla Tuovinen Kirkkohallituksen jumalanpalvelus- ja musiikkitoiminnan yksiköstä ei ole missään vaiheessa nähnyt yleisiä suosituksia suosionosoituksista kirkossa. Kirkkolaki ja kirkkojärjestys eivät sisällä siitä minkäänlaisia määräyksiä.
"Suosionosoitusten antoa säätelevät tavat, tottumukset ja perinne. Mikä on hyvän maun mukaista, se onkin hankalinta päättää", sanoo Tuovinen, jonka osastolle kuuluu musiikin lisäksi koko kirkon kulttuuritoiminta.
Kirkkotilan käytöstä päättää kirkkoherra yhdessä kirkkoneuvoston kanssa. He tekevät linjaratkaisuja siitä, millaisia tilaisuuksia kirkossa pidetään. Siinä yhteydessä ei kuitenkaan oteta kantaa suosionosoituksiin.
Tuovinen on koulutukseltaan kanttori. Hänestä on vaikeaa yksityiskohtaisesti määritellä, milloin on sopivaa antaa aplodeja ja milloin ei. Taputus voi syntyä luonnostaan ja kollektiivisesti. Hän muistaa koululaiskirkon, jossa viimeisen virren jälkeen oppilaat rupesivat taputtamaan. "Se tuntui silloin luontevalta."
Taputtaminen jumalanpalvelustilanteissa liittyy hänen mukaansa enemmän vapaisiin suuntiin. Hän liittää taputukset yleisimmin konserttitilanteisiin. Sinfoniakonsertissa ei ole tapana taputtaa osien välillä. Muissakin konserteissa voidaan antaa aplodeja kokonaisuuksien jälkeen.
Välitaputukset voivat häiritä kokonaisuutta, mutta ne voivat toimia myös tunnelman katkaisijana: päästään edellisestä tunnelmasta uuteen.
Hengellisessä kirkkokonsertissa kiitoksen osoittaminen taputtamalla voi tapahtua konsertin päätteeksi. Mitä kauemmaksi tullaan hengellisen musiikin sisällöstä, voidaan taputtaa ehkä välilläkin. Ulla Tuovinen toteaa, että käsiohjelmaan voi laittaa maininnan, jos halutaan suosionosoitukset konsertin tai muun kulttuuritilaisuuden lopuksi.
Suurelle osalle luontevaa
Kirkon tiedotuskeskuksen tiedottaja Leena Pohjola toteaa. että kirkkoa voi käyttää kuten mitä tahansa konserttitilaa. "Kun kysymys on konsertista, kirkossa kyllä taputetaan. Usein kuitenkin konsertin lopuksi. Kun tapahtuma tulkitaan konsertiksi, kukaan ei taputuksista pahennu."
"Suurelle osalle kirkossa käyvistä on aivan luontevaa taputtaa, eikä siinä nähdä mitään ongelmaa. Se on tavallaan kiitos esiintyjille. Puheille varmasti harvemmin taputetaan", hän pohtii.
"Suomalainen kulttuuri ja tapa olla kirkossa on istua hiljaa. Se voi tuntua ehkä ahdistavaltakin ihmisistä, jotka käyvät harvoin kirkossa. Tuomas-messu on poikkeus. Sen aikana voi liikkua kirkossa. Se on aktiivisempaa osallistumista."
Pohjola arvelee, että herätysliikkeiden keskuudessa suosionosoitukset kirkossa koetaan erityisen vieraiksi. "Kirkko on jumalan huone, eikä siellä osoiteta suosiota ihmisille."
Ulla Tuovisen mielestä suosionosoituksen voi tulkita niinkin, että jumala on antanut lahjat ihmiselle. Samalla, kun yleisö kiittää esiintyjää taputtamalla käsiään, se samalla kiittää luojaa sen antamista lahjoista.
Pohjola näkee kirkkokäyttäytymisessä kulttuurierojakin. "Amerikkalaiset jumalanpalvelukset - kirkkokunnasta tietysti riippuen - ovat eloisia. Suomessa kirkossa pitää istua kirkossa aivan liikahtamatta ja hiljaa. Voi vain osallistua liturgiaan ja virsilauluun, mutta muuten ei saa reagoida."
Karismaattisissa tilaisuuksissa Suomessakin voidaan nousta ylös, heilutella käsiä ja huutaa halleluja. Ihmisellä voi olla tarve olla mukana niin, ettei tarvitse istua siinä penkissä aivan passiivisena. "Mikä tahansa reaktio,vaikka taputus, voi luoda elävyyttä."